Kolmenkympin kriisi, kerro omasta...

Hmm.. niin, no etkö voisi olla vähän aikaa kotiäitinä? ei sitten myöhemmin harmittaisi kun ei ollut tarpeeksi aikaa lapsille.

Ero tuli js meni liian lujaa. Ihme että hengissä selvisin.

Mulla on ikää 35 enkä ole vielä kriiseillyt. Ekat rypyt naamassa vain ärsyttää. Pidän itseäni vielä nuorena. Tosin mulla oli erittäin paha masennus 25-28 vuoden iässä, ehkä siitä yli pääseminen auttoi siihen ettei kriisejä ole tullut.

En ole saavuttanut juuri mitään ja se on nimenomaan aiheuttanut tämän kriisin.. Pitäisi lähteä uudelleen opiskelemaan ja lapsiakaan en ole vielä voinut hankkia tähän elämäntilanteeseen. Niin, eikä mulla ole edes ajokorttia! Lisäksi erosin pitkästä suhteesta pari vuotta sitten ja siitäkin toipumiseen meni aikaa.

Nyt alan olla itselleni hieman armollisempi ja en enää suunnittele asioita etukäteen "sitten kun", koska olen oppinut, ettei mikään mene kuitenkaan niinkuin haluaisi.

Tein täydellisen remontin elämääni.  Jätin miehen, asuinpaikan ja työpaikan.  Menin heti sen jälkeen naimisiin nuoruudenrakkauden kanssa, sain lapsen.  Ostettiin uudelta paikkakunnalta talo ja vaihdoin työpaikkaa.  En välttämättä suosittele, mutta kyllä irtiotto teki hyvää! Olin ihan pystyynkuollut ja parisuhde miehen kanssa oli kuin sisarussuhde, jos sitäkään.

Parisuhteeni on melko hyvä, kipupisteitä on, mutta olemme yhdessä rakentaneet kaiken mitä meillä on. Kuitenkaan "jalat alta" tunnetta ei ole eikä varmaan ikinä tulekaan. Toivoisin, että tulisi. Lapset ovat kouluikäisiä, joten elämä pyörii heidän ympärillään hyvin pitkälti. Kaikki vaan tuntuu siltä, että tätäkö tämä on.. Nautin lasteni seurasta ja välitän heidän tulevaisuudestaan enemmän kuin mistään. Kuitenkin vietän valtaosan ajastani työpaikalla ja usein voimavaroja jää vähänlaisesti lasten asioihin. En tiedä mikä on elämässä tärkeää, tuntuu että työ vie paljon aikaa, toisaalta pidän siitä. Mutta toisaalta ja toisaalta... Ap