Miehen äiti

Onko täällä muita, joita arpaonni ei ole suosinut potentiaalisen anoppiehdokkaan suhteen?

Muita, jotka eivät kertakaikkiaan tule toimeen miehensä äidin kanssa?

Muita, jotka toisinaan miettivät, onko vika sittenkin minussa itsessäni; olenko ehkä liian herkkänahkainen "rivien välistä lukija", joka tulkitsee anoppikokelasta tahallaan väärin?

Minun tilanteessani anoppikokelas arvostelee ulkonäköäni vaatteista kasvonpiirteisiini, vääntelee nimestäni erilaisia "lempinimiä", puhuu päälle minun keskustellessa poikansa kanssa, pitää minua aivan idioottina (ei usko edes riisinkeittoa minun käsiini jos yhdessä kokkailemme) ja turhana tyyppinä, joka ei lähtökohtaisesti tiedä mistään mitään tai osaa mitään, oli kyse sitten juuri riisin keittämisestä tai omaan opiskelu- ja työalaani liittyvistä kysymyksistä, joita ratkon työssäni päivittäin. Toki hän on itse aina oikeassa, vaikka jälkikäteen osoittautuisikin hänen tyrineen pahemman kerran. Minusta tuntuu, että anoppikokelas nauttii minun nöyryyttämisestäni ja halventamisestani. Jos minua ei olisi, hänellä ei olisi ketään, jota voisi nälviä ja suorataan kiusata.

Anoppikokelas puuttuu henkilökohtaiseen elämääni (ei edes minun ja poikansa elämään, vaan juuri minun elämääni) arvostellen ja valintojani vähätellen. Hän on useampaan otteeseen taivastellut tyhmyyttäni koirien hankinnan suhteen ja yhtä useasti diagnosoinut minulla allergian, koska ei voi sietää koiriani. Tosiasiassa on huolissaan poikansa asunnosta, jonka minä saattaisin koirankarvaisilla vaatteillani saastuttaa (mainittakoon, että ko. henkilö itse kärsii allergiasta ja tekee säännöllisiä yllätysyövierailuja poikansa luo). Hän arvostelee pyykinpesuaineita, joita käytän, ja syöttää tekemäni ruoat koirille.

Tämä äiti-ihminen soittelee pojalleen jatkuvasti, valehtelematta puolen tunnin välein. Ei väliä, onko kello kuusi aamulla lauantaina, vai keskiyö keskellä viikkoa. Hän myös ilmaisee säännöllisesti, kuinka ikävä hänellä on poikaansa. Hän myös säännöllisesti toteaa minulle, kuinka oma äiti on kaikista tärkein henkilö hänen poikansa elämässä.

Tässä on vain muutama esimerkki. Minusta tuntuu, että hän imee minusta kaiken energian saapuessaan, ja levittää pelkkää negatiivisuutta ja pahaa mieltä ympärilleen. En ole koskaan nähnyt hänen aidosti nauravan (paitsi minua pilkatessaan) tai pyytäneen anteeksi loukattuaan muita.

Olen itse luonteeltani sellainen, että loukkaannun helposti, ja jään vatvomaan asioita pääni sisällä pitkäksikin aikaa. Olenko ylireagoinut kaiken tämän suhteen?

Onko täällä muita samasta ongelmasta kärsiviä? Kuinka olette ratkaisseet tilanteen? Olisi kiva saada "vertaistukea" ja kuulla kokemuksianne!