Lue keskustelun säännöt.
Se tunne, kun aina jää yksin eikä koskaan kuulu kaveriporukoihin
12.06.2014 |
Olen aina se viimeinen joka pyydetään mukaan. Ollut kai koko elämän ja silti yhä se satuttaa, vaikka luulisi siihen tottuvan. Työkaverin kanssa (ollaan tekemisissä myös työn ulkopuolella) juteltiin aiemmin, että mitä keksittäisiin juhannuksena. Nyt sitten kertoi lähtevänsä meidän yhteisen tutun ja muiden kanssa mökkeilemään, minua ei ole kutsuttu. Yleensä jos tavataan yhdessä saattavat puhua keskenään joistain tapahtumista, "läkeksä sinne ja sinne, vitsi siellä tulee olemaan hauskaa." Tai sitten töissä saa kuulla, miten hauskaa on ollut siellä ja täällä. Vietän kaikki juhlat, vaput ja uudetvuodet yksin, koska minua ei koskaan kutsuta mukaan, vaikka muutoin voidaan viettää aikaa
yhdessä.
Kommentit (41)
Oletko itse kysynyt että pääseekö mukaan?
joskus ihmisillä voi olla jostain syystä väärinkäsitys että joku ei haluaisi olla mukana ja olisi turhaa edes pyytää. Luultavasti jotain tälläista on teidän kesken?
Kannattaa rohkeasti kysellä että " hei mulla ei ole mitään suunnitelmia juhannuksen viettoon, olisko teillä mitään ja pääsisikö mukaan " :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus on kysytty lähdenkö johonkin ja melkein aina olen lähtenyt. Nykyään ei juuri pyydetä. Jos itse pyydän kukaan ei ole kiinnostunut, työkaveri on kiinnostunut lähtemään vain jos tämä toinen tuttu on lähdössä. Sen tutun gäytyy pyytää, niin lähtee. Aina tulee tunne, että olen ihan turha tyyppi. Superkivaa on vasta, jos tämä tuttu ja hänen kaverinsa saadaan johonkin. Yleensäkin sellainen olo aina, että olen aina se ylijäämä, ilman minuakin pärjää oikein hyvin. Olisi kiva edes joskus olla jollekin se kaveri, jota halutaan kysyä ekana ja jonka kanssa halutaan tehdä asioita.
Ap
Oletko lapsena joutunut kokeemaan hylkäämistä jomman kumman vanhemman taholta?
Mä tiedän tuon tunteen. Mutta totta puhuen en välitä siitä enää niin pahasti. Ja mulla on yksi kaveri jonka kanssa ollaan molemmat vähän ulkopuolella ja tehdään asioita kahdestaan. Unohda porukat, hanki se yksi kunnon kaveri jostain. Omani sain koulusta, aikuisena on vaikeampaa!
Ehkä olet sen verran tylsää seuraa, että mielummin joku muu mukaan.
Kuulostipa ikävältä, ei ole tarkoitus vittuilla, itsekin tiedän olevani aika tylsää seuraa hiljainen kun olen enkä itselleni mitään voi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttu tilanne, mutta molempiin suuntiin...
Ollaan miehen kanssa huomattu, että parillekin kaveripariskunnalle me ollaan ne kaverit, joiden kanssa voi viettää aikaa, jos ns. parempien kaverien kanssa ei ole sovittu mitään. Eli esimerkiksi niin, että meidän kanssa voivat viettää juhannusta, jos nuo paremmat kaverit eivät jostain syystä voi sitä heidän kanssaan viettää. Meidän kanssa ei koskaan tehdä mitään isompia suunnitelmia, ja usein on kuukausienkin taukoja, etteivät "ehdi" nähdä. Välillä on ollut niinkin, että me ollaan puhuttu, että mentäiskö vaikka festareille yhdessä, ja kaverit ovat suhtautuneet ehdotukseen nihkeästi, mutta festareiden jälkeen selviää fb:stä, että ovat muiden kavereidensa kanssa olleet ko. festareilla. En oikein tiedä, mitä moisesta ajattelisi... eihän sitä voi toisia pakottaa kaveeraamaan yms., mutta kyllähän se välillä tympii, että me ollaan jotain sekundaseuraa, joka kelpaa paremman puutteessa...
Toiseen suuntaan sitten... No, tämä nyt kuulostaa vähän ikävälle, mutta mitäs sitä kaunistelemaan. Nimittäin miehellä on yksi kaveri, jolla ei juurikaan sosiaalista elämää ole, ja häntä emme oikein aina viitsi kutsua illanviettoihin, ellei iltaa tule viettämään muitakin. Hän on sosiaalisesti vähän kömpelö, ja on tietyllä tapaa hiukan raskasta yrittää esim. pitää keskustelua yllä hänen kanssaan. Kutsutaan hänet toki mukaan, jos muitakin tulee, mutta jos muut eivät pääse, niin emme jaksa kolmistaan viettää iltaa hänen kanssaan...
Samaten täällä ollaan hiljaista sorttia. Itse olen huomannut jo satoja kertoja eläissäni, että kun esim. lauma ihmisiä menee jonnekin huoneeseen, syntyy yleensä heti keskustelukerhoja, 2-3 ihmistä samassa keskustelussa. Minä huomaan aina olevani se joka seisoo yksin, joka maassa, joka paikassa. Myöskään en ole koskaan ollut mikään vip-vieras bileissä tai mökkireissuilla, vaan se joka myös saattaa mahtua mukaan jos tuuri käy.
Mutta tiedättekö mitä, se on täysin ok, en ole siitä edes katkera. Kun on yksinään niin tietää ainakin olevansa hyvässä seurassa. Yksinään on myös vapaa menemään ja tekemään juuri sitä mitä milloinkin haluaa, mikään ei ole tiellä, ei rajoita eikä estä.
Voit muuttaa mihin tahansa maahan, matkustaa minne tahansa, tehdä mitä tahansa. Ja noin yleensä suosittelisin introverteille Kiinaa, piece of heaven. Siellä kaikki ihmiset ovat samanlaisia vähäpuheisia, ujoja, kohteliaita, konfliktia vältteleviä, etäisiä, jne. Täydellistä. Itse olen työmatkoilla huomannut että sovin 100% sekaan, siellä on miellyttävää olla.
Sittemmin olen mennyt naimisiin ja saanut lapsia, kehenkään ns. kaveriin en ole pitänyt yhteyttä vuosikausiin, ja miksi pitäisin. Ei ne kaverit mitenkään välttämättömiä ole, ylimainostettua.
Elämä ei ole kaikille samanlainen, ja hyvä niin. Ei sen tarvitsekaan olla. Kaikille löytyy kyllä paikkansa ja ottajansa, kaikille on suunnitelma. Hanaa vaan ja eteenpäin elämässä, ihan itsekseen. Väkisin ei voi tehdä itsestään seurapiiri-ihmistä, mutta kulkemalla omaa (ja ainakin aluksi yksinäistä) tietä se tietty seurapiirikin löytyy.
Go introverts!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla vähän sama juttu. Tutut kohdatessa kohteliaasti tokaisevat, että käydään joskus yhdessä lenkillä tms. Sitten facepäivityksissä kiittelevät toisiaan kivasta lenkkiseurasta, mutta mua ei sitten taaskaan pyydetty oikeasti mukaan. Samoin kahvittelevat keskenään ja joskus ovat jossain yhteydessä sanoneet, että käydään joskus kahvilla, mutta aina menevät lopulta ilman minua ja saan vasta jälkikäteen kuulla, että kahvilla on käyty.
Jännää sinänsä, että kyllä mut aina tuppereille, partylitekutsuille, lasten synttäreille jne ihan oikeasti pyydetään, ja moneen kertaan vielä varmistetaan, että tulethan sitten varmasti.
Seurani ei kelpaa, rahani ja lahjat ilmeisesti kyllä.
Se vaan kun en ole sosiaalisesti kömpelö, vaan silloin kun nähdään niin on ihan kivaa. Kuitenkin silti en ikään kuin kuulu porukoihin. Tuntuu vaan pahalta välillä kun silloin kun muut ovat ystävien kanssa, niin itse saa olla yksin. Työkaverin kanssa vielä puhuttiin juhannuksesta, ja sanoin että sanokaa sitten jos meinaatte tehdä jotain, meinasin että yhdessä tehtäisiin jotain siis. No oli sitten saanut kutsun sinne mökille.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.06.2014 klo 16:55"]
Oletko lapsena joutunut kokeemaan hylkäämistä jomman kumman vanhemman taholta?
[/quote]
Miksi alapeukkua? Ne joilla ei ole tuollaisia hylkäämiskokemuksia varhaislapsuudessa eivät ymmärrä miltä tuntuu helposti ja AINA se ulkopuolisuus.
[quote author="Vierailija" time="12.06.2014 klo 17:14"]
Samaten täällä ollaan hiljaista sorttia. Itse olen huomannut jo satoja kertoja eläissäni, että kun esim. lauma ihmisiä menee jonnekin huoneeseen, syntyy yleensä heti keskustelukerhoja, 2-3 ihmistä samassa keskustelussa. Minä huomaan aina olevani se joka seisoo yksin, joka maassa, joka paikassa. Myöskään en ole koskaan ollut mikään vip-vieras bileissä tai mökkireissuilla, vaan se joka myös saattaa mahtua mukaan jos tuuri käy.
Mutta tiedättekö mitä, se on täysin ok, en ole siitä edes katkera. Kun on yksinään niin tietää ainakin olevansa hyvässä seurassa. Yksinään on myös vapaa menemään ja tekemään juuri sitä mitä milloinkin haluaa, mikään ei ole tiellä, ei rajoita eikä estä.
Voit muuttaa mihin tahansa maahan, matkustaa minne tahansa, tehdä mitä tahansa. Ja noin yleensä suosittelisin introverteille Kiinaa, piece of heaven. Siellä kaikki ihmiset ovat samanlaisia vähäpuheisia, ujoja, kohteliaita, konfliktia vältteleviä, etäisiä, jne. Täydellistä. Itse olen työmatkoilla huomannut että sovin 100% sekaan, siellä on miellyttävää olla.
Sittemmin olen mennyt naimisiin ja saanut lapsia, kehenkään ns. kaveriin en ole pitänyt yhteyttä vuosikausiin, ja miksi pitäisin. Ei ne kaverit mitenkään välttämättömiä ole, ylimainostettua.
Elämä ei ole kaikille samanlainen, ja hyvä niin. Ei sen tarvitsekaan olla. Kaikille löytyy kyllä paikkansa ja ottajansa, kaikille on suunnitelma. Hanaa vaan ja eteenpäin elämässä, ihan itsekseen. Väkisin ei voi tehdä itsestään seurapiiri-ihmistä, mutta kulkemalla omaa (ja ainakin aluksi yksinäistä) tietä se tietty seurapiirikin löytyy.
Go introverts!
[/quote]
Mielenkiinnosta, miten tapasit miehesi? :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.06.2014 klo 17:06"]
Tuttu tilanne, mutta molempiin suuntiin...
Ollaan miehen kanssa huomattu, että parillekin kaveripariskunnalle me ollaan ne kaverit, joiden kanssa voi viettää aikaa, jos ns. parempien kaverien kanssa ei ole sovittu mitään. Eli esimerkiksi niin, että meidän kanssa voivat viettää juhannusta, jos nuo paremmat kaverit eivät jostain syystä voi sitä heidän kanssaan viettää. Meidän kanssa ei koskaan tehdä mitään isompia suunnitelmia, ja usein on kuukausienkin taukoja, etteivät "ehdi" nähdä. Välillä on ollut niinkin, että me ollaan puhuttu, että mentäiskö vaikka festareille yhdessä, ja kaverit ovat suhtautuneet ehdotukseen nihkeästi, mutta festareiden jälkeen selviää fb:stä, että ovat muiden kavereidensa kanssa olleet ko. festareilla. En oikein tiedä, mitä moisesta ajattelisi... eihän sitä voi toisia pakottaa kaveeraamaan yms., mutta kyllähän se välillä tympii, että me ollaan jotain sekundaseuraa, joka kelpaa paremman puutteessa...
Toiseen suuntaan sitten... No, tämä nyt kuulostaa vähän ikävälle, mutta mitäs sitä kaunistelemaan. Nimittäin miehellä on yksi kaveri, jolla ei juurikaan sosiaalista elämää ole, ja häntä emme oikein aina viitsi kutsua illanviettoihin, ellei iltaa tule viettämään muitakin. Hän on sosiaalisesti vähän kömpelö, ja on tietyllä tapaa hiukan raskasta yrittää esim. pitää keskustelua yllä hänen kanssaan. Kutsutaan hänet toki mukaan, jos muitakin tulee, mutta jos muut eivät pääse, niin emme jaksa kolmistaan viettää iltaa hänen kanssaan...
[/quote]
No enpä yhtään ihmettele, että ootte aina se kakkosvaihtoehto, sekundaseuraa. Raskasta, raskasta oli jo Tiina-vainaankin elämä...
[quote author="Vierailija" time="12.06.2014 klo 17:16"]
[quote author="Vierailija" time="12.06.2014 klo 16:55"]
Oletko lapsena joutunut kokeemaan hylkäämistä jomman kumman vanhemman taholta?
[/quote]
Miksi alapeukkua? Ne joilla ei ole tuollaisia hylkäämiskokemuksia varhaislapsuudessa eivät ymmärrä miltä tuntuu helposti ja AINA se ulkopuolisuus.
[/quote]
Koska kotisohva wannabe psykologit ovat yksi ärsyttävimmistä asioista mitä tiedän keskustelufoorumeilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä se nyt vähän vituttaa, kun kerrankin istuttiin vieretysten, ja kaveri puhuu tälle tuttavalle, että "hei tuuthan säviikonloppuna sinne, otetaan parit siellä ja relataan. Tulee hauskaa." Kyllä itse puhuisin molemmille, jos olisin pyytämässä johonkin, kutsuisin mukaan toisenkin. Vituttaa olla aina se olematon, näkymätön tyyppi. Jos itse sanon, että voinko tulla, niin silloin kutsutaan kyllä. Töissä kaveri saattaa alkaa kertoa, miten hauska viikonloppu heillä oli kun kävivät jossain, tai kun tuttava piti kuulemma bileet joissa oli paljon porukkaa.
Ap
[quote author="Vierailija" time="12.06.2014 klo 17:21"]
[quote author="Vierailija" time="12.06.2014 klo 17:16"]
[quote author="Vierailija" time="12.06.2014 klo 16:55"]
Oletko lapsena joutunut kokeemaan hylkäämistä jomman kumman vanhemman taholta?
[/quote]
Miksi alapeukkua? Ne joilla ei ole tuollaisia hylkäämiskokemuksia varhaislapsuudessa eivät ymmärrä miltä tuntuu helposti ja AINA se ulkopuolisuus.
[/quote]
Koska kotisohva wannabe psykologit ovat yksi ärsyttävimmistä asioista mitä tiedän keskustelufoorumeilla.
[/quote]
Ahaa, no ihan omasta kokemuksestani puhuin. Ja yritin selittää miksei muut välttämättä ymmärrä sitä, että ulkopuolisuus tuntuu niin pahalta. Jos ymmärtäisivät niin tuskin tarkoituksella kertoisivat juttuja joista tulee toiselle paha mieli.
[quote author="Vierailija" time="12.06.2014 klo 17:19"]
Mielenkiinnosta, miten tapasit miehesi? :)
[/quote]
Olen mies. Tapasin vaimoni nettideittipalvelussa silloin kun se oli ihan uusi juttu. Introverttielämästäni johtuen olin sitten käyttänyt enemmän energiaa maailman näkemiseen ja taloudellisen elämäni kuntoon laittamiseen, kuin kavereiden kanssa hengailuun. Josta johtuen roudasin naisen lentokoneella luokseni ensitreffeille (toiseen maahan). Teki vissiin sen verran hyvän vaikutuksen että kämpille päästyämme oltiin sisäkkäin ennenkuin paljon mitään edes puhuttiin. Ja sitten heti uudestaan. Ja sitten vielä uudestaan. Siitä se sitten lähti. Lopulta jo juttelukin sujui oikein kivasti. Vaimo sanoi että vaikutin ja varsinkin näytin aluksi aika urpolta, mutta tuumasi että pienellä stailaamisella löytyy paljonkin potentiaalia. Ja löytyihän sitä, itselle vaan ko. seikat eivät koskaan olleet merkittäviä, niin ei tullut niihin huomiota kiinnittäneeksi. Nykyään menee oikein mukavasti, lempi leiskuu ja lapsetkin ovat kivoja ja hyvin pärjääviä.
Välillä väännetään vitsiä siitä että kun mä olen kerran tämmöinen introvertti, niin mun ei tartte sitä eikä tätä.
Introvertit ovat yleensä myöskin vahvoja ajattelijoita, joista tulee hyviä strategisia johtajia, tuomareita, jne. Kaikenlaisia ihmisiä maailma tarvitsee, myös introverttejä. Tottakai selvää että vielä koulusssa ja opiskellessa asiaa on vaikea käsitellä, sen jälkeen elämästä voi alkaa nauttia. :-)
[quote author="Vierailija" time="12.06.2014 klo 17:21"]
[quote author="Vierailija" time="12.06.2014 klo 17:16"]
[quote author="Vierailija" time="12.06.2014 klo 16:55"]
Oletko lapsena joutunut kokeemaan hylkäämistä jomman kumman vanhemman taholta?
[/quote]
Miksi alapeukkua? Ne joilla ei ole tuollaisia hylkäämiskokemuksia varhaislapsuudessa eivät ymmärrä miltä tuntuu helposti ja AINA se ulkopuolisuus.
[/quote]
Koska kotisohva wannabe psykologit ovat yksi ärsyttävimmistä asioista mitä tiedän keskustelufoorumeilla.
[/quote]
Oletko ihan oikeasti sitä mieltä, että keskustelupalstat olisivat parempi paikka, jos meitä ei olisi? Eihän meitä ole pakko noteerata, paitsi tietysti jos haluaakin ärsyyntyä. Ja sittenhän meitä tarvittiin sinua ärsyttämään.
Täällä vastaavaa kokenut ja kokeva mies, hyvin harvoin jos koskaan saan kutsua minnekään, on jopa suoraan toivottu, että älä tule nyt (ylioppilasjuhlat silloiselta tyttöystävältäni). Siihen ei totu mutta jollakin tavalla turtuu ja hyväksyy pakosta, että ei ole haluttua seuraa.
Nyt on jälleen se Juhannus tulossa ja kaikilla kauhea tohina päällä mitä ja kenen kanssa, minua ei ko. tohonat pidä sisällään. Joulu, pääsiäinen, uusivuosi, synttärit, kaikki jutut mitä tavallisesti ihmiset juhlivat kekskenään ovat olleet minulle tuntematon käsite. Joskus ei vaan tahdo jaksaa, vielä toistaiseksi olen yrittänyt, mutta en tiedä kuinka pitkään?
Oletko ilmaissut halukkuutesi lähteä mukaan?