Lue keskustelun säännöt.
Mielenterveysongelmaiset jotka eivät hae apua
27.04.2014 |
Jouduin lapsuuteni elämään mielenterveysongelmaisen "isän" kanssa. En häntä ikinä isäksi tosin edes kokenut. Arvaamaton hullu, johon ei voinut luottaa. Koskaan ei tiennyt koska yksi saa raivokohtauksen ja siitä sai osansa kaikki. Rikkoi ovet ja ikkunat hermostuessaan. Äidin kanssa lähdettiin monet kerrat muualle turvaan.
Kommentit (12)
[quote author="Vierailija" time="27.04.2014 klo 23:49"]
Monella niistä, jotka eivät hae apua, ei ole sairaudentuntoa.
[/quote]
No eipä tietenkään
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No esim. kukaan narsisti ei hae ikinä apua. Hulluinta on se että narsisteja on esim. lääkäreissä, siellä ne vaan sitten hoitaa muita ihmisiä vaikka itsellä on päässä vikaa....
He, jotka pyrkivät saamaan hoitoa, joutuvat odottamaan sitä kohtuuttomia aikoja.
No mutta eihän kunnon ihmisellä saa mitään mielenterveysongelmia olla!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ottakaa huomioon, että osa ongelmista (esim. persoonallisuushäiriöt) on sellaisia ettei niihin ole olemassakaan mitään varsinaista apua, vaan ne kulkevat mukana koko elämän ajan. Ainoastaan jos niihin liittyy jotain sivuoireita, päihdeongelmaa, masennusta, unihäiriöitä tms. niin niihin sivuoireisiin voi saada apua mutta ei itse alkuperäiseen syyhyn.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.04.2014 klo 00:42"]
oma vikas
[/quote] kai sinä olet jo hakenut apua mielenterveys ongelmiisi? näyttäisi olevan akuutin avun tarvetta.
Eihän tuollaista paskaa voi isäksi kutsuakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="27.04.2014 klo 23:47"]
Jouduin lapsuuteni elämään mielenterveysongelmaisen "isän" kanssa. En häntä ikinä isäksi tosin edes kokenut. Arvaamaton hullu, johon ei voinut luottaa. Koskaan ei tiennyt koska yksi saa raivokohtauksen ja siitä sai osansa kaikki. Rikkoi ovet ja ikkunat hermostuessaan. Äidin kanssa lähdettiin monet kerrat muualle turvaan.
[/quote]
Olen pahoillani :( Omasta kokemuksesta tiedän jonkin verran, mitä olet kokenut. Läsnäoleva, turvallinen ja rakastava isä olisi niin arvokas ja tärkeä jokaiselle lapselle! Ja isän puute voi vaikuttaa lapseen ja tulevaan aikuisuuteen monella tavalla. Onneksi ns. korvaavia kokemuksia voi saada aikuisiälläkin kun niitä lähtee etsimään - vaikea isäsuhde ja myös oma sisin voi eheytyä esim. jonkun terveesti isällisen ihmisen kautta, terapiassa tai turvallisen henkisen/hengellisen isäkokemuksen kautta. "Isän rakkaus" on oheisen lyhyen videon aihe; mielestäni se kuvailee todella koskettavasti sellaista isällistä, turvallista ja ehdotonta rakkautta, jota moni aikuinenkin kaipaa:
[quote author="Vierailija" time="28.04.2014 klo 01:47"]
[quote author="Vierailija" time="27.04.2014 klo 23:47"]
Jouduin lapsuuteni elämään mielenterveysongelmaisen "isän" kanssa. En häntä ikinä isäksi tosin edes kokenut. Arvaamaton hullu, johon ei voinut luottaa. Koskaan ei tiennyt koska yksi saa raivokohtauksen ja siitä sai osansa kaikki. Rikkoi ovet ja ikkunat hermostuessaan. Äidin kanssa lähdettiin monet kerrat muualle turvaan.
[/quote]
Olen pahoillani :( Omasta kokemuksesta tiedän jonkin verran, mitä olet kokenut. Läsnäoleva, turvallinen ja rakastava isä olisi niin arvokas ja tärkeä jokaiselle lapselle! Ja isän puute voi vaikuttaa lapseen ja tulevaan aikuisuuteen monella tavalla. Onneksi ns. korvaavia kokemuksia voi saada aikuisiälläkin kun niitä lähtee etsimään - vaikea isäsuhde ja myös oma sisin voi eheytyä esim. jonkun terveesti isällisen ihmisen kautta, terapiassa tai turvallisen henkisen/hengellisen isäkokemuksen kautta. "Isän rakkaus" on oheisen lyhyen videon aihe; mielestäni se kuvailee todella koskettavasti sellaista isällistä, turvallista ja ehdotonta rakkautta, jota moni aikuinenkin kaipaa:
http://www.fathersloveletter.com/Finnish/#4
[/quote]
Noh noh... ei se välttämättä noin surkeaa ole. Minä elin lapsuuteni ydinperheessä, jossa oli persoonallisuushäiriöinen isä. Saattoipa hänellä muutakin henkistä kremppaa olla.
Kolmekymppisenä lopulta loppui "veri on vettä sakeampaa" ajatukseen perustuva ymmärrys, kun mies alkoi olla vaaraksi jo lastenlapsillekin. Sairas saasta, lyhyesti sanottuna. En ollut ikinä voinut luottaa häneen, ja todellisuudessa olin lapsesta pitäen kokenut hänet luotaantyöntäväksi. Toki kaikki säälit ja lapsen lojaalisuudet oli tultu käytyä läpi, mitä tunneskaalaa sitä nyt kuuluukaan.
Laitettiin välit poikki, ja voi sitä onnea mitä elämä on sen jälkeen ollut. Tuntuu, ettei ole enää mitään rajoja, miten hyväksi kaikki voi mennä. Ja voi mikä helpotus tulee olemaan, kun hän kuolee. Silloin viimeinenkin ovi kiusanteolle sulkeutuu.
Voisi sanoa, että minulla ei ole ollut isää siinä merkityksessä, mitä isällä oikeasti tarkoitetaan. Ei ole ollut ketään rakastamassa, tukemassa, ihailemassa, auttamassa eteenpäin. Päinvastoin.
Mutta juuri siitä johtuen, olen suunnannut huomion muihin ihmisiin yli sukulaisrajojen, ja saanut sitä kautta entistäkin enemmän merkityksellisiä ihmissuhteita. Oppinut kantapään kautta, mikä on tärkeää. Isähahmoja en etsi, enkä aikuisena naisena kaipaa. Tuntuu vähän loukkaavalta, että meitä surkeiden isien lapsia pidetään joinakin säälittävinä reppanoita. Ihan omia yksilöitä ollaan, ja isiemme synnit ovat ihan heidän oma häpeänsä. Ei meidän.
Monella niistä, jotka eivät hae apua, ei ole sairaudentuntoa.