1-tyypin diabeteksesta

Pelkään tietenkin, mutta toivon sydämestäni lapselleni onnellisen ja pitkän elämänkaaren. Ja toki hoidamme häntä mahdollisimman hyvin ja tunnollisesti. Uskon, että hän myös itse tulee aikuisena hoitamaan itseään hyvin. Muuta ei voi tehdä.

hei, tietenkin joskus pelottaa, esim. mitä jos sokeutuu tms, mutta ei pelon kanssa voi elää. Tervekin ihminen voi jäädä vaikka auton alle. Diabeetikko joutuu hoitamaan itseään koko elämänsä, se kyllä rasittaa. Sairautta kun ei voi hetkeksi unohtaa silloin kun ei jaksaisi. Diabeetikkojen hoito on nykyään jo aika hyvällä mallilla, toki itsestäkin on paljon kiinni. Tämän sairauden kanssa kuitenkin pystyy elämään.

Itselleni vanhempien sairastaminen oli ihan viime vuosiin saakka, jopa isän kuoleman jälkeenkin, niin normaalia ettei se herättänyt minussa koskaan mitään "vastareaktiota". Asiat vaan olivat niin, piste. Nyt kun äiti kuoli, olen muuttunut paljon kyynisemmäksi, katkerammaksi ja hoen mielessäni kysymystä "Miksi?!".

Kun isä kuoli kaikkine vaivoineen, olin jopa huojentunut, nyt äidin mentyä olen lähinnä vihainen, niin vihainen. Miksi, miksi, miksi? Vaikka tiesin hänenkin lähtevän jossain vaiheessa lähivuosina, niin silti...

Nuorena, ennen lasten saantia, ajattelin rationaalisesti, että jos lapseni joskus sairastuu samaan, niin sitten se vaan on niin, että ei voi mitään ja sillä selvä. Nyt jos lapseni sairastuisi, olisi se aivan valtava shokki. Pelkään, että joutuisin hautaamaan joskus oman lapseni, kuten isoäitini kaksi lastaan kolmesta diabeteksen vuoksi.

ap

En pelkää turhaan tulevaisuutta. Hoidamme lasta mahdollisimman hyvin vain. Olemme jo muista syistä ehtineet pelkäämään hänen saavan hyvin lyhyen elämän (alle 15v), niin diabetes ei "tunnu missään" siihen nähden. Jokainen päivä on suurenmoinen lahja ihan todella.