Olen vain ihan totaallisen lopussa

ästä tulee varmaan ihan hirmuisen pitkä, mutta olisi tosi ihanaa jos joku jaksaisi lukea ja vastata! 
Käyn lukion toista luokkaa. Minulla on useita sairauksia, jotka vaikuttavat elämääni aika suurestikin. Minulla on aina, siis AINA, jonkinasteisia kipuja, en äkkiseltään muista yhtäkään päivää tai edes muutaman minuutin jaksoa ilman kipuja. Lääkitystä on jouduttu vaihtamaan useita kertoja, kun sitä on niin vaikeaa saada kohdalleen. Nyt kuitenkin vointini on yhden sairauden osalta hieman parempi kun sain tepsivät lääkkeet. Minulla on myös eräs vaiva, johon ei ole lääkitystä ja se aiheuttaa päivittäin kipuja, joiden takia en aina voi edes syödä mitään. 
Jouduin vaihtamaan lukiotakin ensimmäisen vuoden jälkeen ja muuttamaan aivan toiselle paikkakunnalle. Ensimmäisenä vuonna jouduin olemaan paljon pois koulusta lääkärissä ravaamisen takia, enkä saanut kursseja kasaan kuin ihan hirveän vähän. Päätin toisen vuoden alussa pidentää lukiota puolella vuodella, kun opo ja moni muukin siihen kannusti. 
Taustoiksi voisin vielä kertoa, että minulla on isäni kanssa ollut aina huonot välit. Hän on haukkunut minua ihan kamalilla nimillä, nöyryyttänyt, uhkannut lyödä ja alistanut henkisesti ihan hirveästi. Isäni aloitettua työskentelemään viikot toisella paikkakunnalla ja nyt kun asun muualla, emme näe niin paljoa eikä riitoja voi täten syntyäkkään samallalailla kuin ennen, on välit ehkä hitusen paremmat. En kuitenkaan koskaan tule edes haluamaankaan mitään lämpimiä välejä isääni. Viimetalvena löysin äitini täysin romahtaneena itkemästä ja hän kertoi, että isällä on työpaikkakunnalla toinen nainen ollut jo vuosia. Äiti vannotti, etten saisi kertoa isälleni että tiesin asiasta ja pidinkin suuni supussa. Inhosin isääni koko viimetalven ihan hirveästi ja oli tosi kuluttavaa koettaa käyttäytyä hänen seurassaan kuin ennenkin vaikka hän oli tiedostaen pistänyt koko perheemme vaakalaudalle pujahtaessaan toisen naisen lakanoihin. 
Koko viime kesän sain kuunnella äidin itkua ja sitä, miten isä aina soitti äidille haukkuen ja sanoi, ettei tiedä tuleeko enää kotiin moisen paskan eukon luo. Äiti oli niin lopussa, että minä pidin hänen puolestaan koko talon pystyssä, hoidin ruoanlaiton, pikkusiskot, laskut ja kaikki juoksevat asiat. 
Asiat rauhoittuivat onneksi kotona hieman kun syksyllä muutin pois. Menin avoimin mielin uuteen kouluun, hymyilin ja olin kaikille tosi ystävällinen jotta olisin helposti lähestyttävä. Menin itsekin puhumaan samoilla kursseilla oleville ihmisille, mutta kaikki olivat minua kohtaan tosi kylmiä. Edelleenkään minulla ei ole koulussa kuin satunnaisia "hyvän päivän tuttuja" ja olen koulupäivät yksin. Olen tosi sosiaalinen ihminen ja entisessä koulussa minulla oli paljon kavereita, joten tuntuu tosi kurjalta. 
Ennen olen ollut tosi tunnollinen ihminen, hoitanut kaikki koulujutut ajallaan, pitänyt kaiken siistinä ja järjestyksessä ja varsinkin koulua käynyt reippaasti. Vapaa-ajalla harrastin kaikenlaista monien eläinteni kanssa. Nyt en enää vain jaksa. Aamuisin en nykyään useinkaan jaksa nousta edes kouluun, makaan vain ja tuijotan kattoon. Kämppä on kaameassa siivossa ja rakkaiden eläimienikin hoito tuntuu välillä taakalta, saatika että jaksaisin enää samallalailla touhuta niiden kanssa. Nytkin edellisen viikon tiskit haisevat keittiössä enkä jaksanut mennä kouluun. Olen vaan niin kertakaikkisen väsynyt, vaikka nukunkin nykyään kellon ympäri jos on vaan mahdollista. En jaksa pitää vanhoihin ystäviinikään yhteyttä ja he ovat jo ihan unohtaneet minut. En itsekään jaksaisi olla yhteydessä kaltaiseeni ihmiseen, joka on vain jumittunut neljän seinän sisälle. Syöminenkin tuntuu vievän liikaa voimia, aina en jaksa syödä päivän aikana muruakaan. 
Asun yhdessä poikaystäväni kanssa ja hän on ollut minusta tosi huolissaan. Hän koettaa järjestää minulle jatkuvasti jotain kivaa, mutta ei vain jaksa, ei huvita. Tekisi mieli vain käpertyä peiton alle ja nukkua. 
En tiedä edes mitä tähän sekavaan sepustukseen voi vastata. Ihan sama, teki mieli vain kirjoittaa johonkin.