nyt tuttuni pyyntö meni yli

Vaikka elämä usein on mielekkäämpää kun sanoo KYLLÄ, sen sijaan että sanoisi EI, on monen aikuisen ihmisen silti hyvä opetella sanomaan myös jälkimmäinen sana...

Annoit pikkusormen.... No joo. Sitten vaan kieltäydyt ja jatkossakin teet niin, kun et jaksa, ei sovi tai et vaan halua. Sekin riittää syyksi.

Mulla on kokemusta vähän samantapaisesta tilanteesta muutaman vuoden takaa. Kävin joskus tuttavalle kaupassa, kun hän oli vähän huonossa hapessa sairauden takia. Sitten hän toipui niin paljon, että hoiteli taas pitkähkön ajan asioitaan itse, kunnes taas kunto alkoi heiketä. Aluksi kävin silloin tällöin hoitelemassa hänen asioitaan, kunnes apu vakiintui kertaan viikko. Joskus en olisi ehtinyt, kun oli muuta menoa, mutta hän ei oikein käsittänyt sitä. Sitten minäkin sairastuin niin, että liikkuminen oli huonoa. Kehotin häntä ottamaan yhteyttä kotipalveluun ja pyytämään sieltä apua. Mutta ei se käynyt. Kivusta irvistäen kävin kaupassa ja raahasin ison kassillisen aina ruokaa ja muuta. Sitten hänen tilansa heikkeni edelleen ja hän ei enää mukamas tarvinnut mitään kaupasta. Lopulta hän ei enää vastannut edes puhelinsoittoihin. Lopulta oli pakko puuttua asioihin ja hommata tuttava hoitoon. Fyysisten vaivojen lisäksi oli tullut myös psyykkisiä ongelmia. Seurasi pitkä sairaalajakso, muutto toiselle paikkakunnalle ja lopulta kuolema mainittuun fyysiseen sairauteen.

Yksinkertaisesti sanot, että olet lyönyt huomisen aikataulusi lukkoon, etkä voi sovitusta tapaamisesta luistaa. Ei käy. Et ole velvollinen selittelemään sen enempää. 

Sinun tehtäväsi ystävänä ei ole heti hypätä, kun toinen napsauttaa sormiaan.

Niin, se kysyi onko mulla välttämättömiä menoja huomenna. Sanoin että ei.

Mutta muuten olisivat tärkeitä mulle.

Sanoi että kun oon luvannut auttaa..

Niin olen. Jo neljä vuotta on mennyt.

[quote author="Vierailija" time="17.03.2014 klo 20:32"]

Niin, se kysyi onko mulla välttämättömiä menoja huomenna. Sanoin että ei.

Mutta muuten olisivat tärkeitä mulle.

Sanoi että kun oon luvannut auttaa..

Niin olen. Jo neljä vuotta on mennyt.

[/quote]

Jos tuollalailla esität asiasi, niin oma vikasi kun saatkin ravata kokoajan hänen asioillaan. Sanoisit vaan suoraan että on, ihan välttämättömiä ja tärkeitä.

Ovathan ne, mikäli ovat tärkeitä sulle. Kenelle niitten sitten pitäisi olla tärkeitä?

Ja mikäli sinua yritetään kiristää tuollalailla, että "kun oot luvannut auttaa",

niin sitten sanot ettei se sitä tarkoita että se olisi mun elämäni ensisijainen tarkoitus,

mutta voin auttaa mikäli jaksan, ehdin ja mikäli mulla ei satu olemaan muuta tekemistä.

Harmillista, että auttaminen voi johtaa tuollaiseen. Sanot, että sinulla on itsellesi tärkeää menoa jota et halua perua, ja voit taas auttaa joskus toiste. En tiedä kannattaako tuollaisessa alkaa selittelemään sen enempää. Jos hän huomaa, ettet pysty aina auttamaan kun hän tarvitsisi apua, ehkä se aktivoi häntä etsimään apua muualta.

Hän on yleensä sanonut että tulen kun mulle sopii

ja jos jaksan. On ollut mukavaa.

Nyt tuntui vaan että oli vaatimuksia. Ja oon selittänyt mikä asia mulla on nyt kesken.

Kiltti ja auttavainen saa olla mutta ei liian kiltti ja auttavainen oman elämänsä kustannuksella.

Vedä rajat!

Tuli ihan kylmät väreet omista muistoista. Kyseessä ei ollut edes ystäväni vaan naapurin mummo joka rimputti jo vuokrasopimuksen kirjoitushetkellä mun ovikelloa ja pyysi jos voisin joskus auttaa häntä tukisukkien poistamisessa. Muutkin ko. Asunnon asukkaat olivat auttaneet, näin kuulin. Olin hyvällä tuulella ja sanoin että toki voin satunnaisesti auttaa. Varsinkin kun hän halusi maksaa avusta taskurahaa ja olin opiskelija.

Se joskus sitten vaan tarkotti mummolle joka päivä ja tukisukkien lisäksi piti puhdistaa kissan hiekkaloota ja viedä iltasnäksit yöpöydälle. Arvatkaapa alkoiko ahdistamaan kun ei hyväksynyt eitä tai en ehdi. Tuli hakemaan bussipysäkiltäkin mut hommiin syyllistäen että saa veritulpan. (Olin siis sanonut kadulla törmätessä että tänään en ehdi ja yritin ehtiä tapaamiseeni ja bussiin.)

Avun pyytäminen loppui siihen kun miesystäväni sitten kerran hiiltyi ja raivosi mummolle kunnolla. Sen jälkeen alkoi mun kyttääminen ja ihmeasioilla uhkailu. Kaikki loppui vasta sitten kun lopulta sanoin rouvalle hänen juttujensa käyneen niin oudoiksi etten usko hänen selviävän enää yksinasumisesta ja joudun ottamaan yhteyttä hänen tyttäreensä ulkomailla jotta tämä järjestää rouvan asiat. Ovi vetäytyi kiinni hiljaa ja vanhuksen räkytys loppui siihen.

Tästä syystä pelkään auttaa ketään ystävää, naapuria tai hlö joka asuu  elinpiirissäni. Satunnaisen ihmisen auttaminen ei oo läheskään yhtä ahdistavaa :)

Laita viesti tai soita ja ilmoita, että huominen ei käy. Tämähän on sinun elämä. Älä anna muiden päättää, miten sitä elät. Jos sinulle ei käy, niin sinulle ei käy, piste. Autat silloin kun haluat ja voit.