Minkäikäisenä toivoit löytäväsi puolison ja meneväsi naimisiin?

En ikinä kuvitellut, että minusta tulisi lapseton vanhapiika. Elämä on ylläreitä täynnä.

Toivoin löytäväni puolison melko nuorena ja niin teinkin. Olin 14-vuotias. Kihloihin menin, kun olin 22v. ja nyt 26-vuotiaana häät ovat suunnitteilla.

Tiesin aina että vasta kolmekymppisenä on sitoutumisen aika. Näin kävikin, löysin mieheni kun olin 28 ja naimisiin mentiin kun olin 32.

Minä 17 vee ja ihan tosissani. Piireissäni ei kuitenkaan liikkunut mitään kypsiä miehiä vaan tyhmiä teinejä (lukiossa niihin aikoihin). Sitten tielleni sattui parisen viikkoa aikaisemmin pakkoavioliitton mennyt mies, joka sain juuri lapsen. Kaikki asiat menivät aivan sekaisin ja tuo liittokin päättyi eroon vaikka minulla ei ollut tietoisesti mitään osaa eikä arpaa eroon. Mies käytti väärää identiteettiä kanssani ja sotki kaikki asiani. Mitään seksisuhdetta minulla ei häneen ollut. Taisin olla liian kunnon tyttö hänelle, jotta olisi alkanut sillä saralla pelleillä. Vaurioiduin siitä todella pahasti. Varokaa sotkemasta toisten elämää - se voi mennä sekaisin lopuksi elämää ja todella pahasti. 14 veenä tuskin kandee aloittaa mitään seurustelua kenenkään kanssa. Tuskin on silloin edes mikään kypsyyskysymys. 17 veenä voisi vaikka ollakin.

Teininä ajattelin, että joskus 25-vuotiaana olisi jo mies ja lapset tehtynä. Silloin tosin ajattelin muutenkin, että kaikki hauska päättyy joskus parikympisenä, joten siksi tehdään ne lapset siihen. Nyt olen 21 ja vaikka ihana mies löytyykin jo, ajatelen lasten tulevan vasta joskus 10 vuoden kuluttua. Tuntuu että on vielä paljon nähtävää, koettavaa ja opittavaa ennen niitä lapsia.

Varmaan joskus 25 v.

Olen sinkku vielä 31-vuotiaana. Tähän asti vakavimmaksi kehittynyt suhde avoliitto, josta puolen vuoden yhdessäasumisen jälkeen lähdin miehen päihdeongelman ja väkivaltaisuuden realisoiduttua karulla tavalla. En vuosiin uskaltanut katsoa miehiin päinkään, kun tuosta helvetistä pääsin, kunnes löysin kunnollisen oloisen absolutistimiehen. Joka sitten osoittautui sairaalloisen mustasukkaiseksi ja kontrolloivaksi.

Pidän todella suurena ihmeenä, jos päädyn enää ikinä kevyttä seksiä tai sitoumuksetonta tapailua vakavampaan suhteeseen (tuokin tuntuu tällä hetkellä kovin epätodennäköiseltä). Ei vaan uskalla, ahdistus kasvaa aina liian suureksi silloin harvoin kun kohtaan uuden ihmisen, joka osoittautuisi olevan vakavissaan kiinnostunut minusta. Jotenkin parisuhde on mun mielessä assosioitunut henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan. Myös kotonani näin jo lapsena väkivaltaa.

Onneksi olen saamassa vauvan pian, yksin. Olen aina haaveillut perheestä ja siksi parisuhteissa epäonnistuminen on ollut minulle suuri suru.

25-vuotiaana. 

26. ikävuosi menossa eikä merkkejäkään puolisosta saati naimisiinmenosta...

Tiesin, etten kovin nuorena perhe-elämään ala. Halusin kokea ensin kaikenlaista, opiskella ja matkustaa. 

26-vuotiaana tapasin sit mieheni. 30-vuotiaana mentiin naimisiin. Nyt 33-vuotiaana odotan ensimmäistä lasta.

Kaikki tullut tavallaan yllätyksenä ja suunnittelematta.

En ole koskaan haaveillut naimisiin menosta tai lapsista. Kuulostaa totaalisen 50-lukulaiselta. Kaikki haaveni liittyivät lapsuudessakin omiin saavutuksiin ja seikkailuihin kuten lääkärin ammattiin ja maailmanympärimatkaan.