Lue keskustelun säännöt.
Äiti sinulle on viesti
10.04.2014 |
Hei äiti!
Muistatko kuinka joskus hermostuit minulle ja veljelleni kun riehaannuimme leikeissämme. Tästä on nyt jo 15 vuotta vaan en ole koskaan unohtanut kuinka meille raivostuit viimeisen kerran. Otit molempia hiuksista kiinni ja nostit ilmaan. Olin silloin 10 vuotta ja muistan tapahtuman selkeästi sen pelon ja kauhun mikä kasvoillemme tuli kun veljen kanssa katsoimme toisiimme. Muistan myös sinun raivosta vääristyneet kasvot.
Et tehnyt muuta kuin annoit vähän tukkapöllyä, mutta se tukkapölly tappoi kaiken rakkauden mitä tunsin sinua kohtaan. En ole sen jälkeen halannut sinua en tullut viereenne nukkumaan kun näin painajaisia. Emme edelleenkään pysty puhua luontevasti puhelimessa. Teini-ikäisenä tappelut oli hurjia.
Äiti minä luotin sinuun ja sinun kykyysi ohjata meitä. Ajattelitko tuolloin, että meistä tulee vielä aikuisia joskus? että muistaisin ne tukkapöllyt ikuisesti. Äiti minä käyn terapiassa, koska perusturvani on järkkynyt pienenä, koska minulla ei ollut ketään kehen luottaa. En osaa luottaa vieläkään pelkään kaikkea.
Olen usein kuullut miten muiden perheissä on tehty jotain vielä pahempaa lyöty, potkittu, kuristettu, mutta äiti sinun ei olisi tarvinut koskea meihin. Tämän viimeisen tapahtuman jälkeen et koskaan enää koskenut meihin kun olit vihainen. Se jätti silti ikuiset arvet...
- Tyttäresi
Miettikääpä väkivaltaa käyttävät äidit tätä! Tämä on tosi ja sinä voit olla seuraava joka menettää lapsensa rakkauden. Lapsi on ihminen ja hänestä tulee joskus aikuinen. Lapsella on muisti ja lapsen rakkaus sinua kohtaan ei ole ehdotonta se on täynä ehtoja ja vaatimuksia. Lapsi voi pelätä ja kunnioittaa sinua, mutta rakkaus se sinun tulee ansaita.
Kommentit (28)
Miten mulle nyt tuli dejavu? Täällä oli aiemmin ihan samanlainen lässytyskirje, jossa lapsi oli traumatisoitunut vanhempien viikonloppusidukoista. No voihan sitä moralisointia näinkin harjoittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Heikkohermoinen lapsi, lieneekö sukuvika kun äitikin noin raivostui.
Minäkin muistan, kun juoksin karkuun remmi kädessä perässä tulevaa vanhempaa. Niitä remmejä taitaa olla jossakin piilossa vieläkin, kun laitoin ne piiloon että seuraavalla kerralla ehdin selkäsaunaa karkuun, kun saan etumatkaa.
Sisu siinä vain kasvoi. Mutta se olikin 1060-lukua. Silloin ei lapset saaneet tehdä ihan mitä tahansa vain siitä syystä, että lapsiin ei saanut koskea muuten kuin lempeästi, vaikka lapsi olisi kuinka purrut, potkinut ja tapellut.
Kysyn vaan aloittajalta, että onko sinulla murrosikäisiä lapsia? Siinä vaiheessa voi yksi jos toinenkin äiti ja myöskin isä huomata menettäneensä lapsensa rakkauden, vaikka kuinka lempeästi olisi kasvattanut.
kakkonen sinunkin lapsesi saattaa olla herkkä vai kuritatko yhtä fyysisesti ja herkempää sitten et ollenkaan?
Jos olisit itse tällaisessa tilanteessa elänyt, huomaisit kyllä eron tavallisen kurituksen ja tässä kuvatun välillä. Olennaiset kohdat tummennettu.
Eihän se tavallinen tukkapölly pelkoa aiheuttanut vaan ...
Ei kuritus vaan se raivostuminen, joka tässä kuvauksessa tapahtui viimeisen kerran, ties kuinka monesti ennen sitä. Normaalissa kurituksessa ei menetä itsehillintäänsä eikä kasvot vääristy raivosta joka tukkapöllyssä.
[quote author="Vierailija" time="10.04.2014 klo 06:41"]
Hei äiti!
Muistatko kuinka joskus hermostuit minulle ja veljelleni kun riehaannuimme leikeissämme. Tästä on nyt jo 15 vuotta vaan en ole koskaan unohtanut kuinka meille raivostuit viimeisen kerran. Otit molempia hiuksista kiinni ja nostit ilmaan. Olin silloin 10 vuotta ja muistan tapahtuman selkeästi sen pelon ja kauhun mikä kasvoillemme tuli kun veljen kanssa katsoimme toisiimme. Muistan myös sinun raivosta vääristyneet kasvot.
[/quote]
En väheksy kokemustasi, mutta äitisikin on vain ihminen. Olisiko jo aika antaa anteeksi. Voisiko äidin kanssa puhua tästä kokemuksesta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="10.04.2014 klo 06:50"]
kakkonen sinunkin lapsesi saattaa olla herkkä vai kuritatko yhtä fyysisesti ja herkempää sitten et ollenkaan?
[/quote]
2 vastaa: en minä ainakaan raivostu kovin vähästä. Et tainnut itse huomata, että tuossa lainaamassasi ei olennaista ollut tukkapölly vaan se, että äiti raivostui niin silmittömästi ja hyökkäsi varoittamatta kimppuun. Normaali vanhempi varoittaa ensin "jos et nyt lopeta niin ... " Silloin lapsi ei järkyty noin suunnattomasti.
Kyllä olet oikeassa siinä, että tarvittaessa lapseni ovat tukkapöllyä saaneet. Minulle on ollut tärkeämpää, että lapsistani kasvaa kunnon kansalaisia kuin se, että he rakastavat minua. Kunnioituskin olisi hyvä asia, itse asiassa tärkeämpi kuin rakkaus.
Kyllä muakin olisi järkyttänyt, jos ennen asiat puhumalla tai vaikka huutamalla hoitanut äiti olisi yhtäkkiä täynnä raivoa tarttunut hiuksista kiinni. Jos alusta asti olisi kuritettu, ei kai se sitten mitenkään ihmeellistä olisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eipä se huutaminenkaan mukava ratkaisu ole. Oma äitini tapasi huutaa minulle useita tunteja putkeen. Niin että jäi läksyt tekemättä ja nukkumaameno viivästyi useilla tunneilla. Sitten aamulla väsyneenä kouluun. Harvemmin käytti fyysistä väkivaltaa, mutta välillä sitäkin.
Toivottavasti aloittaja pystyy joskus antamaan äitinsä yhden pahan virheen anteeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mäkin sain tulkapöllyjä.
Ja hyvä että sain, ei tällaiseen luupäähän puhe tehonnut :D
Rakas on äiti edelleen ja kiitollinen olen, kun kasvatti mut hyvin vaikka tällä luonteella olisi ollut kovin helppoa ajautua isoihin ongelmiin jo nuorena.
Ei jumalauta. Tukkapöllystä jouduit terapiaan. Heikot hermot taitaa sinulla olla. Olen itsekin saanut tukkapöllyä ja jopa remmillä takapuolelle, silti olen ihan normaali ja rakastan isääni (isä siis rankaisi meillä) edelleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="10.04.2014 klo 08:47"]
Eipä se huutaminenkaan mukava ratkaisu ole. Oma äitini tapasi huutaa minulle useita tunteja putkeen. Niin että jäi läksyt tekemättä ja nukkumaameno viivästyi useilla tunneilla. Sitten aamulla väsyneenä kouluun. Harvemmin käytti fyysistä väkivaltaa, mutta välillä sitäkin.
[/quote]
Ei ole ei, huutamista omakin äitini harrasti. Siihen olin kuitenkin tottunut, joten se ei järkyttänyt.
[quote author="Vierailija" time="10.04.2014 klo 08:51"]
Ei jumalauta. Tukkapöllystä jouduit terapiaan. Heikot hermot taitaa sinulla olla. Olen itsekin saanut tukkapöllyä ja jopa remmillä takapuolelle, silti olen ihan normaali ja rakastan isääni (isä siis rankaisi meillä) edelleen.
[/quote]
Koittakaa nyt ymmärtää. Jos on kasvatettu tietyllä tavalla ja esimerkiksi tottumaan siihen, että tukkapölly tai remmit ovat ihan normaaleja asioita, se tuskin traumatisoi. Sen sijaan jos lapsi on luottanut johonkin aikuiseen, joka sitten yllättäen käykin fyysisesti käsiksi, asia on täysin eri kuin perus perjantaipöllytys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ai hitto mitä paskaa toi teksti oli.
[quote author="Vierailija" time="10.04.2014 klo 09:08"]
[quote author="Vierailija" time="10.04.2014 klo 08:51"]
Ei jumalauta. Tukkapöllystä jouduit terapiaan. Heikot hermot taitaa sinulla olla. Olen itsekin saanut tukkapöllyä ja jopa remmillä takapuolelle, silti olen ihan normaali ja rakastan isääni (isä siis rankaisi meillä) edelleen.
[/quote]
Koittakaa nyt ymmärtää. Jos on kasvatettu tietyllä tavalla ja esimerkiksi tottumaan siihen, että tukkapölly tai remmit ovat ihan normaaleja asioita, se tuskin traumatisoi. Sen sijaan jos lapsi on luottanut johonkin aikuiseen, joka sitten yllättäen käykin fyysisesti käsiksi, asia on täysin eri kuin perus perjantaipöllytys.
[/quote]
Silloin on luultavasti mokannut jo tosi pahasti.
Mä sain kerran selkääni. Ja ihan aiheesta. Enpähän mokannut samalla tavalla toista kertaa, sen verran nöyryyttävä kokemus se oli. Ja sen verran kasvattava, että olen vieläkin iloinen, että selkääni sain, toinen kerta samaa mokaa enkä luultavasti kirjottaisi tässä nyt.
Ei tunnu olevan kauheasti sympatiaa tarjolla aloittajalle, mutta täällä on! Lapsena olen kokenut pelkkää pelkoa ja lopulta inhoa omia vanhempiani kohtaan, eikä se ole muuttunut miksikään vaikka ikää on jo 47.
Muistan ne pelot selkäsaunoista, huudoista, kaikenlaisesta lapsen alistamisesta, seksuaalista väkivaltaa en kokenut, onneksi.
Missään vaiheessa elämääni en luottanut vanhempiini, enkä edelleenkään, ei ole mitään syytä eikä halua. Olen tavallaan tappanut heidät mielessäni enkä halua niitä haamuja enää milloinkaan elämääni.
Olen yh, kaksi ihanaa teini-ikäistä lasta ja heidän ei ole koskaan tarvinnut pelätä minua ja tiedän tämän ihan varmasti. Kovin monen vanhemman en tiedä nauttivan sellaista ehdotonta lapsen rakkautta ja kunnioitusta jota heiltä saan, se on todella ihanaa, monesti tulee kyynel silmään kun kummatkin heistä sanoo rakastavansa minua kun ovat jonnekin lähdössä esimerkiksi viikonlopuksi jne.
Soittavat reissuiltaan ihan vain kyysäkseen vointiani, tästä saan olla iloinen, että olen onnistunut omista lapsuudenaikaisista kokemuksista huolimatta kasvattamaan lapseni (tyttö 18 ja poika 16) yhteiskuntakelpoisiksi. Toki heilläkin on ollut ja varmasti on vielä tulevaisuudessa omat hankalat hetket, se on osa elämää mutta kaikista olemme selvinneet puhumalla ja elämäämme on siitä syystä hyvin onnellista.
Viimeisen 7 vuotta olen elänyt lasteni kanssa, puolisoni ja lasteni äiti menehtyi, siitä syystä olen yh-iskä.
Lapsillani ei ole kuin toiset isovanhemmat, omiani ei heidän elämässään ole olemassa eikä tule!
[quote author="Vierailija" time="10.04.2014 klo 09:36"]
Ei tunnu olevan kauheasti sympatiaa tarjolla aloittajalle, mutta täällä on! Lapsena olen kokenut pelkkää pelkoa ja lopulta inhoa omia vanhempiani kohtaan, eikä se ole muuttunut miksikään vaikka ikää on jo 47.
Muistan ne pelot selkäsaunoista, huudoista, kaikenlaisesta lapsen alistamisesta, seksuaalista väkivaltaa en kokenut, onneksi.
Missään vaiheessa elämääni en luottanut vanhempiini, enkä edelleenkään, ei ole mitään syytä eikä halua. Olen tavallaan tappanut heidät mielessäni enkä halua niitä haamuja enää milloinkaan elämääni.
Olen yh, kaksi ihanaa teini-ikäistä lasta ja heidän ei ole koskaan tarvinnut pelätä minua ja tiedän tämän ihan varmasti. Kovin monen vanhemman en tiedä nauttivan sellaista ehdotonta lapsen rakkautta ja kunnioitusta jota heiltä saan, se on todella ihanaa, monesti tulee kyynel silmään kun kummatkin heistä sanoo rakastavansa minua kun ovat jonnekin lähdössä esimerkiksi viikonlopuksi jne.
Soittavat reissuiltaan ihan vain kyysäkseen vointiani, tästä saan olla iloinen, että olen onnistunut omista lapsuudenaikaisista kokemuksista huolimatta kasvattamaan lapseni (tyttö 18 ja poika 16) yhteiskuntakelpoisiksi. Toki heilläkin on ollut ja varmasti on vielä tulevaisuudessa omat hankalat hetket, se on osa elämää mutta kaikista olemme selvinneet puhumalla ja elämäämme on siitä syystä hyvin onnellista.
Viimeisen 7 vuotta olen elänyt lasteni kanssa, puolisoni ja lasteni äiti menehtyi, siitä syystä olen yh-iskä.
Lapsillani ei ole kuin toiset isovanhemmat, omiani ei heidän elämässään ole olemassa eikä tule!
[/quote]
Ja totta kai henkinen ja fyysinen väkivalta on verrattavissa tukkapöllyyn.
Ei juma, eikö ihmisillä ihan oikeasti ole enää mitään suhteellisuudentajua?
On suhteellisuudentajua.
Nimenomaan AIHEELLINEN tukkapölly tai vastaava, ja ennakkovaroituksen jälkeen EI OLE VÄKIVALTAA. Se on kasvatusta, jota kuriksi nimitetään.
Aloituksessa kerrotaan, että tapahtuman jälkeen ei enää voinut rakastaa äitiään. Sehän nykykasvattajien ongelma on, että ei voi edes kieltää lastaan, saati aiheellisesti kurittaa kun yhyy ... se ei enää rakasta minua.
Siitä viis, millainen hirviö yhteiskuntaan kasvaa, kunhan se vaan äitiään rakastaisi.
Minäkin olin aina ollut "isin tyttö" sillä äitini käytti henkistä väkivaltaa enkä tullut hänen kanssaan toimeen lapsena, mutta kerran isäni suuttui (kun olin vienyt koiramme tunnin myöhässä ulos?!) ollessani teini-ikäinen ja hän heitteli minua kirjaimellisesti pitkin seiniä. Sen jälkeen en voinut luottaa enää kumpaankaan vanhempaan ja vielä tänä päivänäkin kolmekymppisenä välimme ovat kylmät ja teennäiset. Sisarukseni ovat saaneet ihan erilaisen kohtelun niin äitini kuin isäni puolelta eivätkä ymmärrä miksi välimme ovat niin kylmät. Harmittaa omien lasteni puolesta kun he aistivat, että äidin ei ole hyvä olla isovanhempien seurassa. Äitini on myös useasti itkeskellyt miksi välimme ovat niin huonot, mutta vuosikausia kestänyttä henkistä väkivaltaa ei saa tekemättömäksi.
Älkää hyvät vanhemmat käyttäkö henkistä tai fyysistä väkivaltaa, rakastakaa lapsianne ehdoitta! On surullista miten monen sukupolven välit voivat rikkoutua, miten lapset eivät voi nauttia isovanhempien läsnäolosta ja miten jo aikuinen lapsi kaipaisi vanhempia joihin luottaa.
[quote author="Vierailija" time="10.04.2014 klo 07:02"]
En väheksy kokemustasi, mutta äitisikin on vain ihminen. Olisiko jo aika antaa anteeksi. Voisiko äidin kanssa puhua tästä kokemuksesta?
[/quote]
Olen antanut äidilleni anteeksi. Käyn kylässä ja juttelemme niin normaalisti kuin vain voimme, mutten rakasta häntä.
Viestini tarkoitus oli herättää ajatuksia siitä kuinka fyysinen väkivalta voi jättää pitkät arvet älkää käyttäkö sitä lapsiinne.
-ap