On ollut tyrmistyttävä shokki saavuttaa keski-ikä.

Itse täytän 40 tässä kesällä ja minulla vähän eri tilanne, koska en ole saavuttanut, enkä yrittänytkään saavuttaa, mitään noista. Nyt vasta havahdun tilanteeseeni jossa olen, eli ei miestä, ei lapsia, ei ystäviä, ei omistusasuntoa, ei koulutusta mihinkään ammattiin (työpaikka kuitenkin on).

Tyhjyydentunne on silti minullakin. Tajuan monen mahdollisuuden jo menneen ohi, eikä minua enää huvita tavoitella mitään. Tiedän, että pitäisi vain henkisesti hyväksyä se mitä on ja lopettaa valittaminen siitä mitä ei ole, mutta jotenkin ei vaan vieläkään tahtoisi alistua siihen että tässä tämä minun elämä ulkoisten saavutusten osalta nyt on...

Hoida ne lapsuuden traumat niin elämä on parempaa. Lienet osittain paennut niitä ajatukseen siitä, että kun saavutat sitä ja tätä niin kaikki on hyvin, ja siten saanut aikaan kaikenlaista. Nyt kun ulkoiset asiat on järjestyksessä niin on energiaa laittaa sisäisetkin asiat järjestykseen.

Minäkin olen 40. Erosin lasteni isästä kaksi vuotta sitten. Nyt on uusi mies ja asunto myynnissä. Aletaan rakentamaan uutta kotia. Lapsi saa tulla vielä, jos on tullakseen. Mulla on vakityö, jossa viihdyn. Kouluttaudun kuitenkin jatkusti lisää. On ihania harrastuksia, ystäviä. Elämä menee eteenpäin ilman kauheata suorittamista. Olen onnellinen. En odota mitään, kaikki on tässä ja nyt.

[quote author="Vierailija" time="14.03.2014 klo 13:58"]

Itse täytän 40 tässä kesällä ja minulla vähän eri tilanne, koska en ole saavuttanut, enkä yrittänytkään saavuttaa, mitään noista. Nyt vasta havahdun tilanteeseeni jossa olen, eli ei miestä, ei lapsia, ei ystäviä, ei omistusasuntoa, ei koulutusta mihinkään ammattiin (työpaikka kuitenkin on).

Tyhjyydentunne on silti minullakin. Tajuan monen mahdollisuuden jo menneen ohi, eikä minua enää huvita tavoitella mitään. Tiedän, että pitäisi vain henkisesti hyväksyä se mitä on ja lopettaa valittaminen siitä mitä ei ole, mutta jotenkin ei vaan vieläkään tahtoisi alistua siihen että tässä tämä minun elämä ulkoisten saavutusten osalta nyt on...

[/quote]

Sama keittiöpsykologi tässä kuin toisessa vastauksessa, ehkäpä sinulla on pohjimmiltaan sama ongelma kuin alkuperäisellä, sinä vain olet paennut lapsuuden taikka muiden ongelmien käsittelyä jonkinlaiseen alisuoriutumiseen ja passiivisuuteen, vaikka oikeasti kykenisitkin muuhunkin kuin mitä tähän mennessä olet tehnyt.

Minulla ikää 41 ja totaalinen turhautuminen. Edes työ ei innosta koska palkka niin pieni etyä yksin en edes omistusasuntoa uskalla/kykene hankkimaan. Adun vuokralla pienessä luukussa, en uskalla ottaa riskejä. Lapsi on ainoa saavutukseni. Väsymyskin nykyään sellainen etten edes liikkua jaksa. Ei helvata.

Olet ilmeisesti elänyt ns. sitku-elämää. Olet ajatellut, että sitku on jo sitä ja sitku ei ole enää tätä. Ja nyt kun sitkusta on tullut nytku, olet ihmeissäsi. Moni alkaa keski-iässä uuden sitkutuksen eläkevuosiensa  odotuksessa.

Kannattaa ainakin yrittää elää nytku-elämää, eikä keksiä erilaisia mutkuja elämisen välttämiseksi. Muuten on edessä ennen pitkää voiku.

Harrasta, matkustele, tee arjesta hyvää ja miellyttävää.

Tuossa iässä pitää yrittää löytää sellainen sisäinen tyytyväisyys, joka ei ole ulkopuolisista raameista, saavutuksista ja normeista/odotuksista kiinni.

Elämä ei ole suorittamista. Tee sitä, mikä tekee sinut onnelliseksi. Kasva siksi ihmiseksi, joka olet. Kuulostaako typerältä ja kliseeltä? Se on kuitenkin totta. En tiedä onko omista kokemuksistani apua toisille, luonteet ja kohtalot ovat niin erilaisia. Ehkä tämä jotain jollekulle kuitenkin avaa. Lähestyn jo kovaa vauhtia 50v. rajapyykkiä, mutta tämä 90-luvun lamanjälkeinen kova elämä on kai pitänyt minut sielultani niuorena. Ei ole ollut vaiktuista työpaikkaa, johon leipiintyä. Avoliitossa olen edelleen, jo kolmatta vuosikymmentä, naimisiinmeno ei vain jostain syystä tunnu mun jutulta. Aloin opiskella uudelleen nelikymppisenä, valmistun kohtapuoliin. Nykyinen työni, jota olen opintojen ohessa tehnyt jo vuosia, on enimmäksen mielenkiintoista, mutta luonteeltaan epävarmaa - toimin yrittäjänä ja töitä on välillä liikaa, välillä ei lainkaan.. Nuorena tein valintoja, jotka veivät minut seikkailuihin, en halunnut jäädä luomaan uraa johonkin toimistoon, vaikka olisi ollut mahdollisuus. En myöskään ole koskaan ajatellut, että olisi pakko suorittaa jotain tiettyjä kuvioita. Otan vastaan tilanteet sellaisina kuin ne tulevat ja koetan selvitä, sekin on aika mielenkiintoista. Tuo sinun listasi tavoitteista, jotka on nyt saavutettu, järkyttää minua, sillä minulla on aivan erilainen suhtautumistapa elämään. Elämä on seikkailu - elämä on suklaarasia - koskaan et tiedä mitä saat. Elämän mielekkyys on siinä, että tuli mitä tuli, haasteisiin vastataan ja on hauska katsoa, mitä sitten seuraa.

voi jeesus! sä et sitten ole mitään oppinut elämäöstä 40 vuodessa?

no noilla siten menet, jos et muuta keksi.

luojan kiitos elämällä on taipumus yllättää.

Nyt kun olet saavuttanut kaikki "pakolliset", niin mitäpä jos vaikka alkaisit nauttimaan elämästäsi? Ehkä joku uusi harrastus? 

Monet yrittävät saavuttaa sitä, mitä yhteiskunta syöttää onnellisuuden mitaksi ja mitä muutkin tuntuvat haluavan. Vaikka pitäisi miettiä, mikä itsensä tekee onnelliseksi. Tarvitseeko siihen lopulta mitään perinteisiä statussymboleja. Onko tärkeintä suorittaa elämää? Kuka voittaa?

[quote author="Vierailija" time="14.03.2014 klo 14:04"]

[quote author="Vierailija" time="14.03.2014 klo 13:58"]

Itse täytän 40 tässä kesällä ja minulla vähän eri tilanne, koska en ole saavuttanut, enkä yrittänytkään saavuttaa, mitään noista. Nyt vasta havahdun tilanteeseeni jossa olen, eli ei miestä, ei lapsia, ei ystäviä, ei omistusasuntoa, ei koulutusta mihinkään ammattiin (työpaikka kuitenkin on).

Tyhjyydentunne on silti minullakin. Tajuan monen mahdollisuuden jo menneen ohi, eikä minua enää huvita tavoitella mitään. Tiedän, että pitäisi vain henkisesti hyväksyä se mitä on ja lopettaa valittaminen siitä mitä ei ole, mutta jotenkin ei vaan vieläkään tahtoisi alistua siihen että tässä tämä minun elämä ulkoisten saavutusten osalta nyt on...

[/quote]

Sama keittiöpsykologi tässä kuin toisessa vastauksessa, ehkäpä sinulla on pohjimmiltaan sama ongelma kuin alkuperäisellä, sinä vain olet paennut lapsuuden taikka muiden ongelmien käsittelyä jonkinlaiseen alisuoriutumiseen ja passiivisuuteen, vaikka oikeasti kykenisitkin muuhunkin kuin mitä tähän mennessä olet tehnyt.

[/quote]

En koe että minua piinaisivat mitkään käsittelemättömät menneisyyden asiat. Oikeastaan päinvastoin, koko ikäni sinkkuna olleena, sitä omaa sisintä on tullut kohdattua tarpeeksi ja enemmän kuin tarpeeksi. Ei ole ollut mitään, millä harhauttaa itseään niitä käsittelemästä, mihin paeta niitä. 

Alisuorittaminen, enpä tiedä... Teen erittäin vaativaa asiantuntijatyötä alalla jota opiskelin, vaikken sitten loppututkintoa aikanaan saanut aikaiseksikaan. Asuntoa ei ole tullut hankittua kun on tuntunut yksin jotenkin niin turhalta, vuokralla tai nykyisin asossakin voi asua... Se mitä lähinnä kadun on, etten hankkinut puolisoa ja lasta/lapsia. Aina vaan jotenkin oletin, että kyllä joku sopiva mies vastaan tulee ja sitten mennään yhteen, rakennetaan talo, hankitaan lapsia jne. Nyt huomaan olevani 40 ja että hups, eipä semmoista miestä tullutkaan vastaan ja lasten kanssa on jo myöhäistä.

Mun elämässä on ihan erilaiset pelimerkit. En ole koskaan tavoitellut keskiluokkaista ja "tavallista" elämää. Ajattelin nuorena, että katsotaan haluanko lapsia ollenkaan, voi olla että en. Yhden olen sittemmin tehnyt. En ole naimisissa enkä ole parisuhteessa, en omista asuntoa. Hyvä ammatti oli tärkeä ihan sen takia, että ala kiinnostaa paljon ja haluan täyttää päiväni kiinnostavalla työllä. Asun ja työskentelen ulkomailla, ja olen valmis vaihtamaan maata koska vain ja minne vain. Olen 45-vuotias ja hyvin tyytyväinen pelimerkkeihini ja elämääni.

Tuo tyhjyydentunne on ymmärtääkseni takana monessa avioerossa, lähtijänä yleensä n. nelikymppinen nainen tai vastaavasti viisikymppinen mies.

Pysähdy, älä riko mitään. Mieti miten saisit pientä omannäköistäsi lisää elämääsi, kaikkea ei tarvitse kriisin keskellä heittää mäkeen. Saavutuksesi eivät ole tyhjiä tai turhia, olet nähnyt paljon vaivaa niiden eteen ja olet joskus kovin kovin kovin paljon halunnut sitä miestä, perhettä, työpaikkaa, kotia. Nyt on aika haluta jotain pienemmällä mittakaavalla, hoida ja huolla itseäsi, tee omannäköisiäsi juttuja, hoida kroppaasi yms. Älä tee mitään hätiköityä. :)

Tiedä sitten... 41v: talo ja lainaa on, hyvä työ, kiva mies, koulua aloitteleva lapsi. Elämä on tässä ja nyt. Ei tarvi ajaa enää mitään takaa, voi nauttia tästä päivästä ja puuhata lapsen kanssa, ei ole kiire mihinkään, ei tarvitse tavoitella mitään (ellei halua). Arki on ihanaa.

Nuoruuden kokemukset ja rellestämiset, kasvaminen oli kivaa, mutta en kyllä halua sinne takaisin. Sitten kun tuntuu että tämä laji riittää, niin sitten voi lähteä harrastamaan ja matkustelemaan, tai hommata sen mökin.

Toi keski-Ikäisten naisten henkinen tyhjyys on just sitä mitä on masentavaa kattoa. Siks kannattaa näin yh:na pysyä kaukana. Jos tollasen kaa on miehenä suhteessa niin hyvin nopeesti etitään mut miehenä siihen syylliseksi. Moinen syntipukin rooli ei mua kiinnosta.eikä sekoilu mik. Seuraa eroista. Ja homma toimii. Kovin on tasapainoista ja rauhaisaa elämää lasten kaa nykyisin. On rauha sydämessä. Sitä ennen takana tolkuttoman vaikee elämä. Kaikki ongelmat aiheutu suhteista naisiin. Mä osaan ite elää mut vedän näemmä puoleeni sekopäisiä muijia. Harmittaa vain et tajusin tän vasta keski-ikäisenä. Ois voinut 1vähän helpommalla päästä. No, tyhmyydestä naisten suhteen. Pitää maksaa. Kalliiksi on tullut...

[quote author="Vierailija" time="14.03.2014 klo 14:09"]

Elämä ei ole suorittamista. Tee sitä, mikä tekee sinut onnelliseksi. Kasva siksi ihmiseksi, joka olet. Kuulostaako typerältä ja kliseeltä? Se on kuitenkin totta. En tiedä onko omista kokemuksistani apua toisille, luonteet ja kohtalot ovat niin erilaisia. Ehkä tämä jotain jollekulle kuitenkin avaa. Lähestyn jo kovaa vauhtia 50v. rajapyykkiä, mutta tämä 90-luvun lamanjälkeinen kova elämä on kai pitänyt minut sielultani niuorena. Ei ole ollut vaiktuista työpaikkaa, johon leipiintyä. Avoliitossa olen edelleen, jo kolmatta vuosikymmentä, naimisiinmeno ei vain jostain syystä tunnu mun jutulta. Aloin opiskella uudelleen nelikymppisenä, valmistun kohtapuoliin. Nykyinen työni, jota olen opintojen ohessa tehnyt jo vuosia, on enimmäksen mielenkiintoista, mutta luonteeltaan epävarmaa - toimin yrittäjänä ja töitä on välillä liikaa, välillä ei lainkaan.. Nuorena tein valintoja, jotka veivät minut seikkailuihin, en halunnut jäädä luomaan uraa johonkin toimistoon, vaikka olisi ollut mahdollisuus. En myöskään ole koskaan ajatellut, että olisi pakko suorittaa jotain tiettyjä kuvioita. Otan vastaan tilanteet sellaisina kuin ne tulevat ja koetan selvitä, sekin on aika mielenkiintoista. Tuo sinun listasi tavoitteista, jotka on nyt saavutettu, järkyttää minua, sillä minulla on aivan erilainen suhtautumistapa elämään. Elämä on seikkailu - elämä on suklaarasia - koskaan et tiedä mitä saat. Elämän mielekkyys on siinä, että tuli mitä tuli, haasteisiin vastataan ja on hauska katsoa, mitä sitten seuraa.

[/quote]

Kiitos tästä! Olet upea ihminen! 

T. 36-v.

Jaa...minusta taas on ihanaa olla keski-ikäinen kun kaikki on ok.

Sama mies ollut jo 23 vuotta ja en pois vaihtaisi.  Lapsetkin on jo teini-ikäisiä ja heissä riittää vielä huolehtimista ja haastetta elämään. Talous on kunnossa ja koti on maksettu ja oma ja ainahan tätä saa sisustaa ja rempata jos alkaa samat nurkat kyllästyttää.

Hyväksyn itseni tällaisena kuin olen ja olen armollinen itseäni kohtaan ja nautin elämästä ilman turhaa ressiä.

Pari hyvää ystävääkin löytyy ja harrastan vesijumppaa, lukemista ja matkustelua ja vaikka on aika pienet piirit ja kuviot niin minä olen onnellinen.

Suurimmat haaveet liittyy matkusteluun ja omaan henkiseen kehitykseen ihmisenä.

Olen kiitollinen että olen hengissä ja olen perusterve ja en ole yksin maailmassa vaan minulla on läheisiä ja ihan oma paikka maailmassa.

Mä olen 35-v ja samat ajatukset kuin ap:lla. Kaikki saavutettu, tätäkö tämä on sitten loppuelämä? Ehkä pitäisi hankkia ihan uusi ammatti, toisi jotain sisältöä elämään lisää..