Koululiikunta ekaluokkalaiselle yhtä tervanjuontia...

Miten sitä oikein osaisi poikaansa kannustaa ja tsempata?

Meillä poika on erityislapsi. Motorisesti kömpelön sorttinen, myöhään kehittynyt, eikä vieläkään osaa esim. pyöräillä. 

Enemmän suuntautunut älylliselle puolelle, semmonen kunnon perusnörtti kasvamassa siis :D 

Mutta ei siinä paljon matikankokeen täydet pisteet lohduta, kun futispelissä tai sählymatsissa kukaan ei syötä palloa ja silloinkin kun vahingossa sen satut saamaan, tulee joku tosiharrastaja ja tuuppasee nurin. Mikä ei kyllä vaadi kummoista tuuppaisua, koska pojan tasapainoaisti ei toimi normaalisti.

Koulu on mennyt tähän asti suorastaan hämmästyttävän hyvin, vaikka aluksi pelkäsinkin hiukan. Ainoastaan liikkatunneilla on ollut enemmän hankaluuksia ja liikuntapäivinä aamulla jo herääminen saa kiukun pintaan ja joskus koko pojan ihan lukkoon. 

En mä itsekään koskaan liikunnassa juuri loistanut, vaikka ihan normaalisti kehittynyt lapsi olin, joten voin tavallaan eläytyä lapsen harmiin. Mutta toisaalta ymmärrän kyllä luokkatovereitakin. Todennäköisesti poika on heidän silmissään kutakuinkin toivoton tunari, joka kompastuu omiin jalkoihinsakin, eikä osaa edes sitä palloa potkaista oikein. Terapioissa ja kuntoutuksissa on ravattu sen verran, että poika on nyt saanut kutakuinkin ikätasonsa kiinni, mutta rimaa hipoen. Vielä sentään jaksaa yrittää. Pienempänä jätti vaan tekemättä järjestelmällisesti kaiken, mikä tuntui vähänkään vaikealta ja varmaan siksikin jäi sit aika nopeassa tahdissa aika paljon jälkeen. 

Mutta miten sitä osaisi oikeat sanat sanoa? 

Ei, pojasta ei koskaan tule minkään lajin virtuoosia, tuskin edes vakavasti otettavaa harrastajaa, mutta kunhan ei nyt vaan lakkais yrittämästä!