Lue keskustelun säännöt.
Kun en tunne mitään...
28.12.2013 |
Miehen kanssa seurusteltu vähän yli vuosi ja nyt tuntuu siltä, että ei tunnu oikein miltään. Tältäkö elämä tuntuu myös muista? Miksi naistenlehdissä ja mediassa ihmiset kertovat superrakastumisistaan ja elämäsä rakkauksista, perhoset vaan lentelee vatsassa? Onko joidenkin elämä oikeasti sellaista? En ole koskaan kunnolla ihastunut kehenkään. En ole kokenut mitään suurta tunteiden paloa, en mitään jännittäviä perhosia vatsassa enkä huumaa.
Haluaisin kokea jotain joka tuntuu joltain, että saisin uutta puhtia arkeen, mutta mikään ei tunnu miltään. Välillä mietin jätänkö miehen. Mutta kuitenkin muutkaan miehet eivät tunnu kiinnostavan.
Yritän harrastaa ja käydä ulkona silloin tällöin, mutta elämä tuntuu yksinkertaisesti puulta ja ikää 26v. Muita?
Kommentit (13)
Onko kiinnostusta mihinkään? Jos ei mikään nappaa niin voi olla masennusta. Sitä ei välttämättä itse aina huomaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiukun ja vihan tunteita kyllä tunnen voimakkaasti, eli sillä saraa en kyllä ole tasapaksu. Mitään mielettömiä onnentunteita sen sijaan en tunne. Alussa miehen kanssa tietysti kiinnosti enemmän, mutta minkäänlaista hullaantumista en ole kokenut. Olen miettinyt pariutuvatko muut ihmiset sellaisten suurien tunteiden pohjalta.
Olen ollut masentunut ja ahdistuksesta kärsinyt teini-iästä asti. Nyt en kuitenkaan koe olevani masentunut, pärjään ihan hyvin. Mikään ei vain tunnu miltään.
Ap
Mitä elämässäsi pitäisi olla toisin, jotta elämä maistuisi joltain?
elämää ei tarjota kultalautaselta, se pitää itse muokata. Eli tee vastaus ylläolevaan kysymykseesi selkeäksi.
[quote author="Vierailija" time="28.12.2013 klo 11:27"]
Kiukun ja vihan tunteita kyllä tunnen voimakkaasti, eli sillä saraa en kyllä ole tasapaksu. Mitään mielettömiä onnentunteita sen sijaan en tunne. Alussa miehen kanssa tietysti kiinnosti enemmän, mutta minkäänlaista hullaantumista en ole kokenut. Olen miettinyt pariutuvatko muut ihmiset sellaisten suurien tunteiden pohjalta.
Olen ollut masentunut ja ahdistuksesta kärsinyt teini-iästä asti. Nyt en kuitenkaan koe olevani masentunut, pärjään ihan hyvin. Mikään ei vain tunnu miltään.
Ap
[/quote]
Minulla vastaavaa. Harmaata mössöä.
Minulla samanlaista. Negatiiviset tunteet tunnen voimakkaasti, positiivisia en. Eipä tämä parisuhdekaan juuri miltään enää tunnu. Kaiken lisäksi unohdan nopeasti, miltä minusta on ennen tuntunut. Ystävieni mukaan olin tähän mieheen alussa kovin ihastunut, mutta itse muistan sen vain hämärästi, kun joku muistuttaa siitä, mitä olen silloin sanonut. Itselläni on valitettavasti enemmänkin tunne, että eipä tämä suhde nyt niin kovasti säväytä, eikä ole koskaan säväyttänykään. Mikä ei siis ilmeisesti ole totta. Mieli tekisi erota ja etsiä joku, joka kolahtaa, mutta toisaalta tuntuu turhalta, kun eipä ole aiemminkaan kolahdellut, ja ihastuksetkin menee niin nopeasti ohi. Eli tähän samaan pisteeseen tulen päätymään uudelleen ja uudelleen, ellen päätä jäädä sinkuksi lopuksi ikää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jokaiselle löytyy joku varmasti jossain. Eri asia kohtaako koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen lukenut, että tutkimusten mukaan järjestetyt avioliitot ovat keskimäärin onnellisempia kuin nämä länsimaiset rakkausavioliitot, jotka on solmittu suurten tunteiden siivittäminä. Uskon tämän. Rakkausavioliiton tappaa usein juurikin nuo suuret odotukset. Järjestetyn avioliiton osapuolet taaseivät ole alunperinkään odottaneet mitään ruusunpunaista, joten pettymystäkään ei tule. Missään suhteessa ei hullaantumisvaihe kestä paria vuotta pidempään. Kaikissa vuosia-vuosikymmeniä jatkuneissa parisuhteissa ollaan enemmän tai vähemmän kavereita ja kämppiksiä enemmän kuin intohimoisen rakastuneita.
Tämä EI kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki pitkät liitot olisivat kulissia. Se tarkoittaa vaan sitä, että fiksut ihmiset ymmärtävät ja hyväksyvät sen, että tunnekuohu tyyntyy ja tilalle astuu tasainen kumppanuus, ystävyys ja yhdessä eläminen. Eihän mistään tulisi mitään, jos koko elämänsä haihattelisi pilvilinnoissa ja intohimon pyörteissä. Se veisi aivan pirullisen paljon energiaa kaikelta muulta!
Itse olen viettänyt elämäni teini-ikäisestä asti saman miehen kanssa. Mielestäni olemme onnellisia ja olen täysin tyytyväinen asiantilaan. En haikaile muiden perään tai muunlaiseen elämään. Tottakai alussa (silloin teininä) olimme rakastuneita suurinpiirtein sellaiseen median ihannoimaan tyyliin. Edelleen rakastan miestäni, mutta ei se tarkoita sitä, että vatsanpohjassani lentelisi perhosia hänet nähdessäni tms. Usein yhdessä on tylsää, mutta mielestäni se on aivan ok ja niin sen kuuluukin olla. :) Avioliitto on enemmänkin päätös elää elämänsä yhdessä, ei mikään "olemme ikuisesti hullaantuneita toisistamme" -satu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.12.2013 klo 11:27"]
Kiukun ja vihan tunteita kyllä tunnen voimakkaasti, eli sillä saraa en kyllä ole tasapaksu. Mitään mielettömiä onnentunteita sen sijaan en tunne. Alussa miehen kanssa tietysti kiinnosti enemmän, mutta minkäänlaista hullaantumista en ole kokenut. Olen miettinyt pariutuvatko muut ihmiset sellaisten suurien tunteiden pohjalta.
Olen ollut masentunut ja ahdistuksesta kärsinyt teini-iästä asti. Nyt en kuitenkaan koe olevani masentunut, pärjään ihan hyvin. Mikään ei vain tunnu miltään.
Ap
[/quote] Minusta tuntuu, että nämä samat asiat, jotka aiheuttavat masennuksesi ja ahdistuksesi aiheuttavat myös tämän turtumuksen tunteen. Ehkä pitäisi alkaa kaivaa syvemmältä. Sanot, että vihaa ym negatiivista tunnet vahvasti. Onko menneisyydessä jotain? Lapsuudessa hylkäämistä tai muuta joka ei lapsuuteen tulisi kuulua?
Hmmm, mulla kyllä perhoset lentelee edelleen ja sydän heittelee voltteja, vaikka vuosia on 16 ja risat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on hormoniehkäisy, mutta olen käyttänyt sitä vasta vuoden. Olen 28-vuotias, joten olen ehtinyt nähdä tämän saman kuvion toistuvan jo usean eri miehen kanssa. Ei liity siis hormoneihin mitenkään.
Ehkä mulla on vaan miehiset halut? Uuden miehen kanssa on vielä jännää puuhailla, mut sit se alkaa tuntua niin nähdyltä, ja alkaa keskittyä enemmän kaikkiin ominaisuuksiin, mitä miehestä puuttuu, sen sijaan et keskittyis siihen, mikä siinä on hyvää.
Lapsia en aio koskaan hankkia, joten eipä mun välttämättä tarvi mitään aviomiestä koskaan löytääkään. Mut kyllä mä pysyvän elämänkumppanin haluaisin. Jonkun, jota vois rakastaa lopun ikäänsä, sen puolen vuoden sijaan. Vaikka toisaalta mua kammottaa ajatus sellaisesta riippuvuudesta toiseen ihmiseen. Sitten pitäisi pelätä, että sen menettää. Näissä meikäläisen suhteissa kun se ajatus erosta ei ole pelkästään negatiivinen ajatus... Ja vaikka puolison kuolema on ihan hirveä ajatus, niin mä pystyn olemaan suht luottavaisin mielin, että pääsisin siitä ennen pitkää yli. Toisin kuin jos ajattelisin, että tämä mies on minulle Se Ainoa Oikea, jonka Jumala on viisaudessaan valanut ihan minua varten, minun puutteitani täydentämään ja elämäni tarkoitukseksi. Miten sellaisen rakkauden menetyksestä voi ikinä toipua?
-7-
miltä sinusta tuntui alussa? Siis ensimmäisen puolen vuoden aikana?
toiset ihmiset ovat tasaisempia, eivätkä saa mitään tunneryöppyjä, eli sinänsä tuossa ei ole mitään omituista. Mutta jos sitoudut nyt ja joskus tapaat miehen, joka vie jalat alta, niin voi voi avioliitolle...