Lue keskustelun säännöt.
Mies elää omaa elämää, minä ja lapset omaamme.
09.01.2014 |
Mies on muuttunut parin vuoden aikana täysin erilaiseksi. Minua alkaa kypsyttää!
Aamuisin lähtee puuhiinsa, lupaa soitella, muttei koskaan muka muista.
Ei huolehdi ikinä käskemättä mistään. Ja kun pyydän tekemään jotain niin vastaus on aika: "kohta". Se kohta voi olla kuinka kauan hyvänsä.
Ei edes viikonloppuisin laita lapsille aamupalaa pyytämättä. Minä huolehdi joka aterian, siivoukset, pyykit, KAIKKI.
Mies huinii aamusta iltaan omissa menoissaan, eikä enää piittaa perheestä. Ja ikää melkein 30v!
Mä olen niin kyllästynyt tähän! Olen aiva kuon yksinhuoltaja, ehkä täytyy alkaa olla sitä myös oikeasti.
Kommentit (13)
Missä on sun selkäranka? Olet ilmeisesti yksi niistä tuhansista suomalaisista naisista jotka kuvittelevat että tasa-arvo on sitä että miehelle pitää antaa tilaa tulla ja mennä, ettei nainen ole miehen läsnäolosta riippuvainen. Kuule, mies ei ole naisen läsnäolosta riippuvainen muuta kuin siitä syystä että nainen antaa siihen jonkun syyn, esimerkiksi hellkarin hyvää ruokaa ja seksiä ja osaa vaatia jotakin itselleenkin. Sellainen nainen koukuttaa miehen kuin miehen täysin kodin ja perheen piiriin.
Sano sille että nyt jätkä alat hinaamaan sitä ahteriasi kotiinpäin tästä lähtien vaikka kello neljäksi tai ei tarvitse tulla enää ollenkaan. Piste.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kannata helpolla jättää lastensa isää. Menkää mieluummin terapiaan. Voisit myös välillä järjestää itsellesi ohjelmaa, ja mies saa jäädä hoitamaan lapsia.
No en jaksaisi katsella, eihän tuollainen isä ja aviopuoliso ole sitoutunut mihinkään, seksin voimallako vain menette?
Hänhän on täysin piittaamaton perheestään, hanki itsellesi lasten kanssa oma partempi elämä.
Katoa itse aamulla omiin puuhiisi ja jätä mies kotiin.
En oikein enää rakasta miestäni, mutta kahden läheisen ystävän eroa ja etenkin pienten lasten kärsimystä seuranneena en haluaisi omilleni samaa.
En halua parisuhdeterapiaan, en koe tätä enää sen arvoiseksi. Pitkään jo mennyt niin ettei mies puhu, eikä kuuntele.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jokaisen täytyykin elää omaa elämäänsä. Mutta ilmeisesti tarkoitat, että suhteenne yhteys rakoilee.
Parisuhteessa läheisyys-erillisyys -akseli muuttuu sen vaiheiden aikana. Alussa usein ollaan symbioottisen läheisiä, jota seuraa irtioton ja erillistymisen vaihe. Kuitenkin yhdessäolon kokemus pitäisi parisuhteessa olla. Sitoutuminen parisuhteeseen tarkoittaa myös sitoutumista sopimuksiin, kuten esim. että ilmoittaa minne menee jne. On ehkä tullut aika päivittää se, mitä parisuhteeltanne odotatte. Parisuhdekurssit ovat hyvä tapa käydä läpi kummankin toiveita ja odotuksia. niitä löytyy mm täältä
www.katajary.fi Panostakaa parisuhteenne hoitoon, sillä se panostaa sitten teihin ja lapsiinne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="09.01.2014 klo 13:31"]
En oikein enää rakasta miestäni, mutta kahden läheisen ystävän eroa ja etenkin pienten lasten kärsimystä seuranneena en haluaisi omilleni samaa.
En halua parisuhdeterapiaan, en koe tätä enää sen arvoiseksi. Pitkään jo mennyt niin ettei mies puhu, eikä kuuntele.
Ap
[/quote]
Haluaisitko että omat lapsesi aikuisina eläisivät samanlaista elämää kuin sinä nyt? Jos et, niin miksi sitten itse elät sitä? Mitä luulet että lapsesi neuvoisivat sinua tekemään, kun asiasta jotain ymmärtävät?
Minusta tuo on hyvä systeemi. Minulle sopii keskittyminen lapsiin ja kotiin, mitään muuta en haluakaan virkatyöni ohella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä aikalailla sama tilanne. Meillä vaan oli mies vanhempineen samalla puolela ja minä ja lapset toisella puolella. (Perheyritys)
Nykyään yritys on yksin miehen. Minä en enää miestä pahemmin arkeeni kaipaa. Kaikkeen tottuu.
Olen oppinut pitämään narut yksin käsissäni ja tämä sopii meille
Miten olisi keskustelu?
Erohan tuossa tulee väistämättä jos tilanne ei muutu. Pariterapia? Miksi suostut tuollaiseen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="09.01.2014 klo 13:31"]En oikein enää rakasta miestäni, mutta kahden läheisen ystävän eroa ja etenkin pienten lasten kärsimystä seuranneena en haluaisi omilleni samaa.
En halua parisuhdeterapiaan, en koe tätä enää sen arvoiseksi. Pitkään jo mennyt niin ettei mies puhu, eikä kuuntele.
Ap
[/quote]
Lapset eivät myöskään ansaitse malliksi parisuhteenne kaltaista parisuhdetta, huonoa koti-ilmapiiriä jne. Ero voi tuoda mukanaan myös paljon hyvää, parantaa kaikkien välejä, miehen aktiivisuutta lapsia kohtaan yms.
Oletko kuullut sanontaa 'vanhempien parisuhde on lasten koti'. Tarjoatteko mielestänne nykyisessä tilanteessa hyvän kodin lapsillenne?
Kuulostaa kyllä siltä että olet jo äytännössä yksinhuoltaja. Kuinka tunnepuoli? Entä seksi? Mikä sua pidättelee tossa tilanteessa?