Lue keskustelun säännöt.
selviytymistarinani vuoden takaisesta onnettomuudesta
21.01.2014 |
Kirjoitan tähän selvitytymistarinani vuosi sitten tapahtuneesta auto-onnettomuudesta. Tekstistä tulee pitkä, älä lue jos et jaksa. :)
Jouduin vuosi sitten tammikuussa auto-onnettomuuteen jossa siskoni loukkaantui niin että menehtyi muutaman viikon jälkeen, ja itseltäni tuhoutui vasen olkapää/yläselkä alue moneen osaan. On ollut perkeleen rankkaa, olen ollut hiukka reilun vuoden nyt sairaslomalla työstäni (sinänsä huvittavaa, että olen itse fysioterapeutti).
Makasin ensin 5päivää sairaalassa, jonka jälkeen söin vahvoja lääkkeitä ja ravasin sairaalassa viikoittain, en muista tuolta ajalta juuri mitään. Sain kävellä vain 200metriä päivässä jotta olka ei saisi iskuja plus kaatuminen ja tönäistyksi tuleminen oli ehdottomasti kiellettyä, eikä lääkkeiden takia jalkani pitäneet. Kävin ulkona kerran päivässä nukkumisen välissä niin, että mieheni vei minut kävelylle talon ympäri. Ekat kaks kk mulla oli kantoside ja yläselän/olka-alueen tuki, ja keväällä olkatukiviritelmä aina kun poistuin kotoa.
Kesäkuussa olkapä leikattiin uudestaan tähystämällä. Pelkäsin leikkausta kuollakseni, sillä sisko menehtyi leikkauspöydälle. Taas alkoi lääkerumba; ilman en pystynyt olemaan sillä kipu oli jumalattoman kovaa, lääkkeissä taas en jaksanut kuin nukkua. Taas, ei muistikuvaa noin kuukaudesta. Taas, kantoside 24/7 eikä kävelemistä. Nukkuminen vain täydessä istuma-asennossa. Viimeinenkin elämisen ilo rupesi menemään. Vuorokausirytmi katosi. Pyrin vähentämään lääkitystä rankasti heti kun mahdollista, sillä en halunnut jäädä niihin koukkuun. Kun lääkkeiden ottaminen loppui, iski todellisuus: sisko kuollut, käsi kuihtunut pois eikä liiku kuin juuri ja juuri vatsan päältä hiukan sivulle, ei suoristu alas, sormet toimii vain 20prosenttisesti. Vittu.
Auton ajo sallittiin vasta lokakuun lopulla, mutta en siihen vielä silloin kyennyt. Tähän saakka tarvitsin apua joka asiaan: kenkien laittamiseen, pukemiseen, ruoan pilkkomiseen, suihkuun, vessaan, etc. Meillä oli tuohon aikaan 3-vuotias poika, enkä kyennyt olemaan hänelle äiti. Mieheni joutui jättäytymään jossain välissä töistä virka-vapaalle, jotta voisi hoitaa minua ja lasta. Poika oli paljon hoidossa vanhemmillani, jotla saivat hänestä lohtua siskoni kuoleman jälkeen.
Kadun sitä miten vaikea olin. Miten itkin ja raivosin, revin olkatukeni ja heitin seinään, heräsin yöllä itkemään turhautumistani. Mies seisoi rinnalla ja tuki. Otti lyöntini vastaan, kun yöllä heräsin paniikissa onnettomuuspainajaisesta. Hoiti lapsen. Hoiti työnsä, hoiti talouden. Häpeän, miten käyttäydyin, häpeän että tunsin itseni täydeksi paskaksi vaikka siskoni oli kuollut, häpeän, etten pystynyt edes tiskaamaan sillä lautaset eivät pysyneet kädessäni. Itsetunto meni. Mieheni joutui laittamaan hiukseni kiinni, mitenköhän monesti sain turhautuneen raivoitkupotkukohtauksen siitä... En voinut pukea kuin vain hihattomia paitoja, joissa oli napit tai vetoketju edessä. En saanut housuja jalkaan tai kiinni/auki, kuljin verkkareissa. En voinut pitää rintsikoita, sillä ne sattuivat ja painoivat leikkaushaavoja. En poistunut kotoa yksin edes silloin kun sain jo liikkua enemmän ja olin "selväpäinen", sillä julkisilla paikoilla liikkuessa tuli pitää olkatukea ja bussissa yksi kätisenä oli hankalaa pysyä pystyssä ja kauppakeskuksissa ihmiset kävelivät päin.
Jossain vaiheessa, vihan surun ja täydellisen turtumisen jälkeen, sain taistelutahtoni ja sisukkuuteni takaisin. Otin fysioterapiaan ja kuntoutukseen uuden asenteen. Voi niitä ilonkyyneleitä, kun ensimmäistä kertaa kahdeksaan kuukauteen sain käteni mieheni ympärille halatakseni häntä. Sain vetoketjun kiinni itse. Pystyin pitelemään veistä syödessä. Sain puettua lapselleni vaatteet. Ja ennen kaikkea, pystyin ajamaan yksin siskoni haudalle ollakseni siellä rauhassa itsekseni. Tällä hetkellä käden liikeradat eivät ole vielä täydellisistä edes 80prosenttia, mutta enää en tarvitse apua kuin kireiden paitojen kanssa, kenkien jalkaan vetämisessä, painavampien tavaroiden kantamisessa ja nostamisessa. Neljä vuotiaan sain nostettua turvaistuimeen viime viikolla. "äiti, eikö sun käsi ole enää pipi?
Nyt onnettomuudesta on vuosi ja palaset rupeavat loksahtamaan takaisin raiteilleen. Uuden vuoden yönä itkin, sillä otin vuoden 2014 vastaan onnellisena, kuin uuden alkuna. Työt alkavat maaliskuun alussa, joskin vielä kevennetyin päivin. Muksumme on nyt 4-vuotias. Hän tottui siihen, että äiti ei pysty ja äitiä sattuu, ja varoi kättäni. Kiipesi itse keinuun, turvaistuimeen, haki itse vaatteet kaapista ja tuli todella omatoimiseksi. Nyt hän on ihmeissään, jos äiti nostaa kattilan kaappiin, hänet turvaistuimeen, nostaa syliin sohvalla. Huomaan, että lapsen on vaikea tottua taas olemaan kunnolla lapsi; enää ei tarvitse varoa, että halaa äitiä liian kovaa. Elämä näyttää valoisalta, rakastan miestäni enemmän kuin koskaan, arvostan häntä enemmän kuin ketään. Olen löytänyt itsetuntoni, enkä ajattele enää että olen luuseri joka ei pysty mihinkään. Olen taas MINÄ, mutta entistä vahvempana.
Tää kaikki on ollut jumalattoman rankkaa, onneksi mulla on ollut täydelliset läheiset jotka ovat tukeneet viimeiseen asti vaikka olen välillä ollut aivan kamala. Mua kuitenkin loukkasi, nykyään lähinnä ärsyttää, miten kaikki ihmiset, kaverit, puolitutut, jopa tuntemattomat, kerta toisensa jälkeen kyselivät tapahtuneesta, kuulumisia, kauhistelivat ja säälivät. Joka päivä kun tapaan jonkun asiasta tietävän, hän kysyy että "mites käsi?" olen niin kyllästynyt tähän. Olkapäästä, kädestä ja yläselän vammasta on tullut mulle normaali asia, joka kuuluu mun elämään, ja joka lähtee pois sitten kun lähtee. Se on mulle niinkuin nenä ihmiselle , se kuuluu naamaan, se kuuluu minuun. Ymmärrän läheisteni ja perheeni kysymykset ja huolen ja arvostan niitä, mutta esimerkiksi kantosideaikaan aivan kummat tyypit tulivat kysymään että mitä mulle on käynyt. Alussa kerroin vielä jonkin verran onnettomuudesta, mutta kommentti "no onneks sentään sä jäit henkiin!" pisti mut pitelemään tervettä kättä jotta en tinttaisi. Jos joku puolituttu tai kaupan kassa kysyi kohteliaasti että "anteeksi mutta saanko kysyä mitä sulle kävi", vastasin ihan mielelläni. Perkele että pitikin. Nykyään kun nään saman kaupan kassan tai työkaverin bussissa tms niin ihmettelen miksi heidän pitää kailottaa kovaan ääneen että "no ootkos käynyt siskos haudalla, no mites se sun käsi nyt voi, no VOIVOI KUN ON KAUHEETA ja ONPAS ASIAT HUONOSTI ja ......". Argh.. En jaksa enää vastata. Nykyään kun käden vointia kysytään, vastaan lähes aina että "no tossahan se roikkuu", tai jos joku ihmettelee asiaa, sanon suoraan että en halua puhua siitä, anteeksi vain. Alussa oli kamalan rankkaa kertoa sama tarina sataan kertaan eri ihmisille töihin, kelassa, lääkärissä, perheelle, sukulaisille, jne, mutta jossain välissä siitä tuli peljästään inhottavaa ja ärsyttävää. Mikä hitto siinä on että ihminen on niin kiinnostunut lähes tuntemattoman ihmisen asioista? Pahinta on ollut se, että siskoni kuolemaa on kommentoitu sanomalla "onneksi hän eikä sinä". Kerran kesän lopulla mulla oli hyvä päivä fyysisesti ja henkisesti, iloinen ja reipas, ja mentiin käymään eräässä leirikeskuksessa moikkaamassa siellä työskenteleviä kavereita. Kuulin, kuinka joku puhui minusta nimelläni ja sanoi että "v*ttu se vaan esittää, kokois jo ittensä ku on ihan terve". Siihen loppui se iloisuus ja tsemppaaminen, vielä oikein halusin näyttää kaikille että hiihdän jo paremmilla jäillä.. Kerran joku kertoi keskusteluumme liittyneelle henkilölle että "niin kuulitkos jo kun sitä ja tätä ja kuolema ja leikkaus ja plaplapla"... Toinen ärsyttävä kommentti on että "onneksi vain toinen puoli yläkropasta eikä vakavampaa". Juu, olin tosi onnekas, mutta silloin pahimmilla turhautumisjaksoilla toi kuulosti kamalalta.
Jos jaksoit lukea tarinani, kiitos. :) toivon itse fysioterapeuttina olevani hyvä tsemppari ja esimerkki niille, jotka itse ovat joutuneet onnettomuuteen, pieneen tai isoon. Saan voimaa siitä ajatuksesta, että ehkä edes joku inspiroituu tarinani myötä jaksamaan läpi kuntoutuksen. Huh, jopas oli terapeuttista koota koko vuosi yhdeksi tekstiksi. Ja ainii, terve vaan niille jotka tunnistavat minut. :)
Kommentit (17)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei hyvä selviytymistarina. Kiitos kun jaoit kokemuksesi!
Olen myös ollut auto-onnettomuudessa nuorena, onneksi selvisin pelkin pintanaarmuin. Muistona kasvoissa arpi, jota en itse edes huomaa enää. On mulle yksi ystäväni sanonut, että jos hänellä olisi samanlainen jälki kasvoissa, niin ei kulkisi ihmisten ilmoilla ollenkaan. Kaikki on niin suhteellista :)
Hyvää jatkoa sinulle!
Muuten hyvä kirjoitus, ja hienoa että olet selvinnyt, mutta mua aina vähän ihmetyttää ja ärsyttää se, että jossain onnettomuudessa tms. olleet ihmiset ärsyyntyvät todella paljon ihmisistä, jotka yleensä IHAN HYVÄÄ HYVYYTTÄÄN kyselevät vointia. Itsekin kyselen, ja teen sen vaan osoittaakseni että välitän, sanoakseni jotain ystävällistä, huomioidakseni toisen. Ja sitten tosiaan saa kuraa päälleen niin siinä kyllä menee viimeisetkin sympatiat eikä todellakaan tee enää mieli tarjoutua esim. auttamaan ketään saamaan ovia auki tai kantamaan kasseja tms.
Ei sitä, että jotkut puhuvat tökerösti ja voivottelevat, kannata kaataa jokaisen asiasta kysäisevän niskaan.
Fyysisesti olet toipunut hienosti, mutta miten on psyykkinen jaksaminen?
[quote author="Vierailija" time="21.01.2014 klo 13:07"]Muuten hyvä kirjoitus, ja hienoa että olet selvinnyt, mutta mua aina vähän ihmetyttää ja ärsyttää se, että jossain onnettomuudessa tms. olleet ihmiset ärsyyntyvät todella paljon ihmisistä, jotka yleensä IHAN HYVÄÄ HYVYYTTÄÄN kyselevät vointia. Itsekin kyselen, ja teen sen vaan osoittaakseni että välitän, sanoakseni jotain ystävällistä, huomioidakseni toisen. Ja sitten tosiaan saa kuraa päälleen niin siinä kyllä menee viimeisetkin sympatiat eikä todellakaan tee enää mieli tarjoutua esim. auttamaan ketään saamaan ovia auki tai kantamaan kasseja tms.
Ei sitä, että jotkut puhuvat tökerösti ja voivottelevat, kannata kaataa jokaisen asiasta kysäisevän niskaan.
[/quote]
no olipas siinä taas... AP varmaan tarkoitti, että puolitutut ja tuntemattomat olisivat voineet valita sanansa paremmin, eikä iskeä tuollaisia kommentteja esim siskon kuolemasta.
hieno tarina, kiitos siitä, ja onnea tälle vuodelle :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos tarinasta, ja voimia jatkoon. Sulla on varmasti raskasta, mutta muistutan samasta kuin kakkonen, että ystävällisyyttään ihmiset sinulta kyselevät. Toinen vaihtoehto on yleensä vaikeneminen, tai Se, että sinua "pakoillaan" ja Se on varmasti vielä pahempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaa mietin kuin nelonen. Siis totta kai hienoa että selvisit (...vai saako näin sanoa; en nimittäin tarkoita, että onneksi sinä selvisit vaikka siskosi ei tai muutakaan, mutta ilmeisesti sanat voi käsittää ihan juuri niin ikävästi kuin haluaa...) ja on ollut takuulla rankka vuosi, mutta voisi olla hyvä ymmärtää kaiken synkkyydenkin keskeltä, että ne muut ihmiset eivät pääse pääsi sisään, eivät ole kokeneet samaa eikä varmaan mitään noin rankkaa, eivätkä osaa ajatella, että juuri hän saattaa olla se päivän 5. kuulumisten kysyjä, eikä ymmärrä että loukkaannut. Onneksi olet kuitenkin jo positiivinen ja otit tämän vuoden vastaan paremmilla mielin, otan osaa siskosi poismenoon ja toivotan sulle hyvää jatkoa ja tervehtymistä!
En tiedä mitä sanoa. Osanottoni siskosi menetyksestä.
Itse olen tilanteissa, joissa toiselle on sattunut jotain vakavaa, idiootti. En tiedä mitä sanoa, kun pelkään niin paljon sanovani väärin. En tosin kysele tuntemattomilta tai puolitutuilta mitä heille on käynyt, vaan odotan jos haluavat kertoa itse.
Mun mielestä sun itkupotkuraivari-reaktiot ovat olleet ihan ok, ei sun tarvii hävetä niitä. Ne kuuluvat todennäköisesti parantumisprosessiin.
Hyvän miehen sä ainakin olet onnistunut löytämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itseltä on lapsi kuollut ja jos jotain olen oppinut, niin koskaan ei kukaan voi sanoa oikeita sanoja. Vertaistukiseurassa kun ollaan keskusteltu, niin se mikä on ollut suurin loukkaus toiselle, onkin ollut toiselle suurin lohtu.
Eli ap, kannattaa olla armelias muita kohtaan. Ei kukaan ilkeyttään tyhmästi sano (tai kai niitäkin joukossa on, mutta antaa heidän pilata vain oma päivänsä).
Niin ja kannattaa olla armelias myös itselleen, sulla on oikeus kiukutella omaa kohtaloasi, vaikka siskosi kuolikin.
Ketä kiinnostaa? Luin otsikon enkä enempää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
AP vastaa
En ehkä ilmaissut asiaa selkeästi. Minusta oli ihanaa että läheiset ja kaverit etc välittivät ja olivat aidosti kiinnostuneita voinnistani. Aluksi se olikin terapeuttista puhua asiasta, etenkin siskon menetyksestä tutuille ihmisille, mutta tietyssä vaiheessa asian kertaaminen toi vain pahan olon. Puoli tutuille en jaksanut asiaa kertoa niin yksityiskohtaisesti, ja tuntui pahalta jos henkilö yritti kaivamalla kaivaa enemmän tietoa ymmärtämättä että tahallani jätin kertomatta tiettyjä juttuja. Silloin oli helpompi sanoa, että anteeksi, en haluaisi puhua siitä. Välillä sain myös kommentteja jotka sattuivat sydämeen, kuten tuo että onneksi hän eikä sinä. Jotkut kysyivät niin tarkasti asioita, kuten leikkausten yksityiskohtia, että en jaksanut enää jokaiselle kertoa ihaihanihan kaikkea. Koin myös, ettei minun tarvitsekkaan, koen niin edelleen. Osasin, ja osaan edelleen, arvostaa ihmisten välittämistä ja huolehtimista, varsinkin juuri silloin jos minulle on tarjottu apua, avattu ovia tms.
On tottakai ok, että edelleen se kaupan kassa kysyy vointiani, mutta en vain jaksa enää kommentoida asiaa sen koommin, koska koitan elää normaalis elämää ilman että käsi varjostaisi sitä. En halua enää olla valittaja :). En ole kysyjille epäkohtelias, mutta jos siltä tuntuu ettei nyt jaksaisi jutella, hymyillen ja vastaan lyhyesti että " kiitos, käsi voi jo paremmin", mutten jaksa enää puida asiaa sen enempää. Jos tekisin niin jokaiselle tutulle vastaantulijalle, en ehtisi muusta jutellakkaan. Sen sijaan, musta on vaihteeksi ihana kuulla muiden juttuja, iloja ja huolia, niin on välillä muutakin mielessä. :) heille, jotka ovat alusta asti tietäneet kaiken asiaan liittyen, on helpompi puhua, sillä ei tarvitse kerrata aivan kaikkea. Voi vain jatkaa siitä viime viikon lääkärikäynnistä.
Tuntematon oven avaaja joka sattui kysymään kädestäni, ei mielestäni tarvinnut koko infopakettia. Toki kerroin että olin ollut onnettomuudessa ja että käsi leikattiin, ja juttelin siinä sivussa säästä,mutta usein ihmiset kysyivät asioita joihin koin että tulisi vastata kunnolla ja kattavasti. Esimerkiksi , että "mikä sieltä kädestä meni rikki?" noh.. Siihen joutuu jo vähän avaamaan termejä jne että kuulija ymmärtää, hyvä kun itsekkään ymmärrän kaikkea mitä tuolla sisällä on tapahtunut. Ymmärrän että muille se on vain yksi kysymys minua kohtaan, ehkä juttelun avaus, mutta minulle se on hirmuinen määrä kysymyksiä. Toivottavasti tämä avasi hiukan ajatteluani asiasta! Huh, tais tulla oikein tosi epäselvä vastaus
Se vielä, että tiedän useilla muilla olleen vakavampia onnettomuuksia elämässään. Tarkoitukseni ei ollut kuvata omani maailman hirveimpänä asiana mikä kohdalle voi sattua, kerroin vain oman tarinani. Jos se on jonkun mielestä paska tarina, niin olkoon, ei sen kiva pitiskään olla. Oma kokemukseni on varmasti paljon helpompi kuin monien muiden, mutta minun kohdallani tämä on ollut tarpeeksi pysäyttävää ja olen ylpeä siitä, miten olen pärjännyt.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="21.01.2014 klo 14:17"]
Ketä kiinnostaa? Luin otsikon enkä enempää.
[/quote]
hyvä, koska me ei kaivattaiskaan sun laisia idiootteja aukomaan päätään tänne. ja vissii nitteeskin kiinnosti kun klikkasit auki. miksi piti edes ilmoittaa ettei kiinnosta?
oota vaan kun se joku kerta omalle kohdalle sattuu, onnettomuus nimittäin..
[quote author="Vierailija" time="21.01.2014 klo 13:15"]
En tiedä mitä sanoa. Osanottoni siskosi menetyksestä.
Itse olen tilanteissa, joissa toiselle on sattunut jotain vakavaa, idiootti. En tiedä mitä sanoa, kun pelkään niin paljon sanovani väärin. En tosin kysele tuntemattomilta tai puolitutuilta mitä heille on käynyt, vaan odotan jos haluavat kertoa itse.
Mun mielestä sun itkupotkuraivari-reaktiot ovat olleet ihan ok, ei sun tarvii hävetä niitä. Ne kuuluvat todennäköisesti parantumisprosessiin.
Hyvän miehen sä ainakin olet onnistunut löytämään.
[/quote]
Kerroppa AP, mistä tuollaisia miehiä löytää? Voisin käydä metsästämässä itselleni yhden ;)
Kiitos tarinasta!
Hienoa, että olet jaksanu tänne asti. En voi kuvitella, miltä tuollainen tuntuu. Erityisesti jäin kiinni tuohon, että siskosi kuoli onnettomuudessa. Miten siitä edes voi päästä yli koskaan :/
Uskon, että olet todellakin saanu uutta näkökulmaa työsi tekemiseen.
Minusta hyvä, että ihmiset kirjoittavat tänne tällaisiakin asioita. Elämä on arvokas, joka ikinen päivä ja minuutti.
Ja ihana kuulla, että sait sittenkin "langanpäästä kiinni" masentuneen olotilan jälkeen!
Kaikkea hyvää sulle ja miehelles ja teidän muksulle :)
Itse olin auto-onnettomuudessa 10 vuotta sitten ja olen nykyään liikuntavammainen. Monet ihmiset kuvittelevan sen vähentävän älykkyyttäni.
Ihmisten tuijotukseen olen jo tottunut.