Onko kellään epävakaan mielenterveyden omaavaa äitiä?

Minulla on, en tosin ole sen kanssa enää aikoihin ollut tekemisissä.

Alkuun täytyy sanoa, että aspekti jossa tässä nyt kirjoitan, on vain yksi aspekti minun ja äitini suhteesta. Siinä suhteessa on niin paljon ollut vialla jo alusta asti ja kaikenlaista tapahtunut vuosien mittaan, että menisi koko päivä selittää se ihan juurta jaksaen. Sanonpa vain, että minun ja hänen suhteensa on ollut erittäin haastava ja vaikea minulle, monilta osin jopa erittäin traumaattinen.

Mutta tähän puhelinasiaan. Tuollaisia itkupotkuraivaripuheluita hän ei soittanut, mutta muuten soitteli ja vuodatti elämänsä "vaikeuksia" (johon kuului hänen mukaansa yhden sisarukseni elämä ja tämän parisuhde sekä ennen kaikkea tämän parisuhteen toinen osapuoli). Saattoi myös vuodattaa esim. työongelmia mutta pikkuhiljaa se meni siihen, että hän vaan tuosta sisaruksesta ja sen parisuhteesta jauhoi. Saattoi soittaa pari-kolme kertaa viikossa ja vatvoa parikin tuntia kerralla tuota asiaa joka ei hänelle edes kuulu. Minun roolini siinä kohtaa oli olla se kuunteleva korva (joka juurikin käy koko tilanteen läpi ja kaikki mahdolliset asianhaarat) ja kaatopaikka johon hän pystyi kaatamaan kaiken. Kerta toisensa jälkeen jauhoi näitä samoja asioita eikä se vatvominen luonnollisestikaan johtanut mihinkään. 

Hän on todella omalaatuinen luonteeltaan (psyykkisiä diagnooseja en tarkalleen tiedä, mutta niitä on), joka on tietysti heijastunut meidän suhteeseemma (kuten jo aluksi mainitsin). Hän esim. suuttui pienemmästäkin jonka tulkitsi kritiikiksi itseään kohtaan joten tuolloin nuorempana en osannut sanoa, että ei, en halua kuunnella. Vasta siinä kohtaa kun alkoi tuntua, että en enää millään jaksa olla hänen "kannattajansa" ja kaatopaikkansa ja aloin itse tulla psyykkisesti pahoinvoivaksi, terapeutin tsemppaamana aloin pikkuhiljaa asettaa rajoja tuolla ihmiselle. (Olin siis aiemmin hakeutunut terapiaan). En enää vastannut joka puheluun kun näin, että tämä yksi siellä soittaa. (Mistä sitten sain ihmettelyjä ja syyllistystä osakseni kun en enää vastaa). Ja pikkuhiljaa vastasin näihin puheluin yhä harvemmin ja harvemmin, joskus meni viikkojakin kun en vastannut (ja sitten sain huolestuneita puheluita muilta perheenjäseniltä, että onko jotain sattunut kun ei tämä yksi saa minua puhelimella kiinni. Hän kun oli aivan varma, että minut on suunnilleen murhattu). Pikkuhiljaa aloin myös sanomaan selkeästi "ei, en halua kuunnella" heti, kun hän edes yritti alkaa vuodattaa minulle tätä sisarukseni elämää. Joskus jouduin toistamaan sen moneen kertaan, ennen kun hän uskoi etten todella aio kuunnella (ensimmäisen kiellon jälkeen alkoi vaan puhua nopeampaa ko. asiasta jolloin sain uudelleen sanoa napakasti ei). Hänellä oli suuria vaikeuksia hyväksyä se, että en enää aio olla hänen henkkoht tukipuhelimensa ja kaatopaikkansa, eikä hän olisi millään halunnut päästää tästä roolijaosta irti.

Mutta tosiaan, en ole enää hänen kanssaan missään tekemisissä, koska siitä ei tule mitään. Minä en halua enkä voi olla tekemisissä hänen kanssaan koska hän haluaa sanella ehdot meidän suhteellemme. Tähän kuuluu esim. tuollaista rajattomuutta hänen taholtaan ja sitä, että minun pitäisi esittää kaiken olevan hyvin meidän väleissämme vaikka näin ei ole. Mistään hänen käytöksestään tai tekosistaan ei saisi myöskään puhua, ei edes niistä mitkä on tapahtunut aiemmin. Pitäisi siis vain hymyillä ja esittää, että kaikki on hyvin vaikka pinnan alla myrskyää. 

Mutta joo, tuohon ap:n tilanteeseen sanoisin, että sinun ei todella tarvitse olla vanhempiesi kannattaja ja pystyssä pitäjä, ei edes sen äidin jolla mielenterveys keikkuu. Sinun ei tarvitse kuunnella niitä itkupotkuraivareita eikä ottaa vastaan tuollaisia ahdistavia puheluita. Mitä äitisi sanoisi jos sanoisit hänelle, että puhutaan sitten toisen kerran kun olet rauhoittunut? Sinun pitäisi päästä sanomaan tuosta asiasta äidillesi, että sinusta tuo itkupotkuraivopuhelut ovat vaikeita käsitellä etkä tiedä miten sinun pitäisi niihin suhtautua ja mitä äidillesi sanoa niiden aikana. Ja huom! tehdä se kaikessa rauhassa silloin kun äitisi on ns. normaalimoodissa, ei silloin kun itkupotkuraivari tai muu epävakaa käytös on meneillään. Tietääkö isäsi noista itkupotkuraivaripuheluista? Jos tietää, onko hän kommentoinut asiaa mitenkään? Jos isäsi ei tiedä asiasta/ei ole tajunnut kuinka vaikea sinun on sekin hoitaa, niin kannattaisi kertoa se hänellekin ihan suoraan. Ehkä saisit hänestä backupia sille, että hän toppuuttelisi äitiäsi sinulle soittamasta kun itkupotkuraivari on meneillään. Noin muuten kuulostaa siltä, että äitisi tarvitsisi ihan ammattiapua ja lääkitystä (lääkkeitä voi vaihtaa toiseen jos sivuvaikutukset on huomattavat/lääke ei yksinkertaisesti sovi ihmiselle).

Lisään: tuohon miten sinä itse jaksaisit. Voin omalta kohdaltani sanoa, että minun jaksamista auttoi terapia ja etenkin se, että terapeutin avulla sain laitettua rajoja äidilleni ja lopetettua pikkuhiljaa sen minuun tukeutumisen ja minun käyttöni auttavana puhelimena ja kaatopaikkana. Tuo prosessi oli vaikea kohdallani ja aikaakin kului (ei siis tapahtunut yhden yön aikana) äitini haastavan luonteen takia. Mutta lopussa kiitos seisoo.

Kuulostaa kyllä siltä että äitisi olisi ihan ammattiauttajan tarpeessa. Varsinkin jos on menossa koko ajan huonompaan suuntaan.

up

up

Minulla hyvin samantapainen tilanne kuin kakkosella.

En enää jaksanut. Nyt en ole ollut vuosiin enää missään tekemisissä ja elämä on paaaljon rauhallisempaa.

Tai olimme pakosta muutama vuosi sitten samoissa juhlissa ja hän katsoi oikeudekseen tehdä erinäisiä asioita, kuten virnuilla minulle ilkeästi ja "vahingossa" törmätä minuun takaapäin voimalla niin että ihmettelin hetken mikä minuun osui kun lensin eteenpäin ja taasen sitä "vittupäävirnuilua".

ap, voit yrittää saada äitisi hakeutumaan keskusteluavun (psykologi, psykiatrinen sh) piiriin ja/tai psykoterapiaan juttelemaan lapsen kuolemasta, se on kuitenkin suuri asia. on myös olemassa vertaistukiryhmiä läheisensä/lapsensa menettäneille. mahdollisesti kyseessä traumaperäisen stressireaktion oireet, joihin auttaa terapia.

itselläni on epävakaa äiti (lieväoireinen) ja onhan se vaikuttanut lapsuudessa ja nuoruudessa, mutta olen aikalailla asiat käsitellyt omassa terapiassani nuorempana.

On. Eipä sille voi oikein mitään tehdä. Pikkuhiljaa olemme etääntyneet, mikä tuntuu toisaalta surulliselta, mutta toisaalta elämäni on paljon helpompaa.

Minun veljeni kuoli vuosia sitten, kun olimme molemmat nuoria aikuisia. Äitini oli silloin suunnilleen saman ikäinen kuin sinun äitisi veljesi kuollessa. Veljeni oli äidilleni se läheisempi lapsi (meitä lapsia oli kaksi), ja hänen kuolemansa oli sanoin kuvaamattoman karmea järkytys äidille. Äitini oli silloin vielä työelämässä, mutta jo silloin minun oli toimittava hänen terapeuttinaan, sylkykuppinaan ja erilaisten pahan olon tunteiden purkukohteenaan.

Kun äitini jäi eläkkeelle - noin viisi vuotta veljeni kuoleman jälkeen - homma meinasi lähteä lapasesta kokonaan. Hän oli itsetuhoinen, joko masentunut ja elämänhaluton tai sitten raivosi, takertui minuun ja saattoi soitella tuntikausien puheluita vain purkaakseen pahaa oloaan. Ammattiapua hän ei huolinut. Minä kuuntelin ja pidin huolta ja hoidin paljon myös hänen käytännön asioitaan. Lopulta en enää jaksanut, koska tilanne ei tuntunut helpottavan millään.

Sain touhun loppumaan keskittymällä omaan elämääni. Menin naimisiin ja hankin perheen, enkä yksinkertaisesti suostunut elämään menneessä ja vatvomaan asioita äitini kanssa koko ajan. En puhunut enää veljestäni hänen kanssaan juuri lainkaan. Jos hän raivosi minulle tai syytti jostakin epäoikeudenmukaisesti, otin etäisyyttä enkä vastannut hänen puheluihinsa tai viesteihinsä vähään aikaan. Kovetin mieleni ja vakuutin itselleni, etten ole äitini terapeutti enkä vastuussa hänestä. Se auttoi, mutta siihen meni vuosia.

up