G: Minkälainen olit 18-20 vuotiaana?

Sain esikoiseni, kävin kouluni loppuun. Olin jo jokusen aikaa asunut omillani, tuntenut myötähäpeää tuttujen puolesta, jotka kännissä örvelsivät eivätkä osanneet ottaa sivistyneesti. Kävin töissä.

Juhlajuttuni ovat siistejä, ei övereitä ja omin jaloin kotiin ilman että pitäisi oksentaa :) tekisin,vieläkin kaiken samoin. Ihana nuoruus <3

Asuin vanhemmilla/yksin ulkomailla/muutin omaan kotiin kämppiksen kanssa

Kävin töissä ja opiskelin. Olin bilehile ja seurustelin ensirakkauden kanssa. Rakastin tosissani. Erottiin. Sinkkuilin.

20 v tapasin mieheni

21 v naimisiin

22v sain lapsen

Onnellisesti naimisissa ja olen muuttunut paljon.:)

Aloin seurustella ensimmäistä kertaa pian 18 vuotta täytettyäni melko paljon vanhemman miehen kanssa (en tainnut koskaan sanoa rakastavani häntä, luulen että ikäero oli yksinkertaisesti liikaa/olin itse vielä liian nuori ja villi). Opiskelin ja tein samalla osa-aikatöitä. Muutin myös 18-vuotiaana vanhempieni luota vuokrayksiöön. Biletin noina vuosina varmaan enemmän kuin koskaan. Kävimme kavereitten kanssa paljon baareissa ja olin useimmiten aikamoisessa humalassa. Aloin noihin aikoihin myös matkustella melko tiuhaan ja ensimmäisestä poikaystävästä erottuani vietin villiä sinkkuelämää, varsinkin ulkomaan reissuillani. Olin uskoakseni melko onnellinen ja huoleton sinkku, sillä biletystä oli usein monta kertaa viikossa, mutta pidin silti huolen myös opiskeluistani ja töistä ja pystyin elämään itsenäistä, nuoren naisen elämää.

Sittemmin olen jo vähän rauhoittunut, opiskeluajat ovat takana, olen päivätöissä ja elän yhdessä nykyisen poikaystäväni kanssa. Tykkään kuitenkin edelleenkin silloin tällöin käydä kavereitten kanssa juhlimassa, ja ilolla muistelen myös menneitä nuoruusvuosia. :)

Asuin mieheni kanssa omilla tuloillamme ja rakastin häntä jo silloinkin. Baareissa kävin satunnaisesti selvinpäin kavereita katsomassa, liikuin lähemmäs 10h viikossa ja luin aika paljon.

Seurustelin, opiskelin yliopistossa, asuin kimppakämpässä Helsingin keskustassa, poikaystävä opiskeli toisaalla. Tavattiin yleensä viikonloppuisin, arki meni opiskelujen, kavereiden ja omien harrastusten ehdoilla. Kävin paljon ulkona, treenasin myös paljon, olin hyvässä kunnossa. Harrastin kaikenlaista: tanssia, kamppailulajeja, tennistä, juoksua, salilla käyntiä. Parikymppisenä muutin vuodeksi ulkomaille opiskelemaan. Kasvoin silloin paljon henkisesti.

Ihanaa aikaa!

Muutin abivuonna pois kotoa. Päähänpisto, tekosyyllä "saan lukea rauhassa". Juomiseksi koko abivuosi meni, samalla kehitin itselleni bulimian. Kirjoitin kuitenkin E:n paperit ja 19-vuotiaana aloitin naisten vapaaehtoisen asepalveluksen. Inttivuoden aikana panetin itseäni missä sattui kenen kanssa sattui kunnes puolen vuoden jälkeen tapasin kivan pojan.

20-vuotiaana muutin tämän pojan kanssa yhteen, aloitin yliopistossa ja sain hoitoa syömishäiriöön. Elämä on ollut maanis-depressiivisyyttä, muutama ylilyönti ja raastavia riitoja avomieheni kanssa mutta nyt menee hyvin. Ikää tällä hetkellä 23 ja tuntuu että suurimmat myrskyt ovat takana, olen lauhtunut paljon muutaman vuoden takaisesta enkä ole enää niin ehdoton kuin aiemmin.

[quote author="Vierailija" time="03.01.2014 klo 22:37"]

Asuitko vanhemmillasi, omillasi vai kenties kimppa kämpässä?

seurustelitko, jos seurustelit, rakastitko häntä?

oletko muuttunut luonteeltasi, hyvään vai huonoon suuntaan? 

Kerro vapaasti mitä haluat, verestä muistojasi, kerro vaikka kaikkein hupaisin juhlareissu tms ;) 

[/quote]

18-vuotiaana kävin vielä lukiota ja asuin vanhempieni luona. Seurustelin ensimmäisen kerran vasta 18-vuotiaana. Sitä ennen oli muut asiat mielessä. Taisi löytyä tarpeeksi mielenkiintoinen tyyppi, joka sytytti minut. En koskaan alkanut "olemaan" jonkun tyypin kanssa vain sen takia, että kaveripiiri painosti tai yritti parittaa omia miespuolisia kavereitaan seurustelukumppanikseni. Koin myös ensimmäisen kovan pettymyksen samassa seurustelusuhteessa 6kk myöhemmin. Poika petti minua exänsä kanssa. Olisi halunnut pitää meidät molemmat. en suostunut. jätin hänet mutta sydämeni oli särkynyt ensimmäistä kertaa ja se ensimmäinen kertahan on aina pahin kun rakastaa jotakuta todenteolla.

18-20v

Puoli vuotta myöhemmin aloin seurustella uudestaan pojan kanssa jonka kanssa minulla oli eräänlainen viha&rakkausuhde. Poika oli ns. pelimies. Hänellä riitti tyttöjä vaikka joka sormelle, sen kuin vain valitsi. Se oli sellaista eräänlaista kissa ja hiiri leikkiä jota olimme käyneet hänen kanssaan jo koko lukion ajan. Poika jäi nuolemaan näppejään, kun tapasin ekan poikaystäni ja oli mustasukkainen.kun sai tietää minun olevan jälleen sinkku alkoi piirittää minua todenteolla ja lopulta ajauduimme seurustelemaan. Ensimmäiset 1,5 vuotta  meni hyvin, mutta sitten alkoivat ongelmat.muistakaa aina että pelimies on pelimies. viimeinen puolivuotta oli täynnä yhtä riitelyä ja olin hyvin rikki. kun ero sitten tuli, olin sydänsärkynyt 2 viikkoa, mutta sitten koitti helpotus. tajusin olevani vapaa ja niin helpottunut siitä kaikesta pahasta mitä olin joutunut kestämään. suhde kesti 2,5 vuotta.tässä välissä myös valmistuin lukiosta ja olin hetken aikaa työttömänä tai tein pätkätöitä. Ex valmistui ja pääsi opiskelemaan yliopistoon ja muutti pois paikkakunnalta. yritti kyllä myöhemmin lämmitellä suhdetta. en suostunut.

20 vuotiaana hain jatkuvasti hauissa edelleen opiskelemaan kevään- ja syksyn yhteishauissa. Olin töissä milloin missäkin fyysisesti rankassa työssä. asuin edelleen kotona.

opiskelupaikan sain vasta 23 -vuotiaana, koska siinä välissä olin töissä 2,5 vuotta kaupanalalla, enkä ollut hakenut oikein tosissani opiskelupaikkaa hauissa, vaan koska niin piti tehdä.  työnteko kiinnosti enemmän. muutin pois kotipaikkakunnaltani opiskelupaikkakunnalle, jossa asun edelleen nyt 30 vuotiaana.

Olen muuttunut paljonkin luonteeltani tietyiltä osin. Elämä opettaa ja tietyllä tavalla sitä tulee ajanmittaankyynisemmäksi  ja varautuneemmaksi.onko se hyvä vai huono asia tässä maailmassa?

Oikeastaan olen jäänyt kaipaamaan nuoresta teinityttöminästäni sitä sinisilmäisyyttä ja uskoa hyvään ja ihmisiin. valitettavasti oma tieni on ollut melko kivikkoinen ja viimeisetkin sinisilmäisyyden rippeet ovat karisseet. Olin aina myös ikäisiäni paljon kypsempi, mutta tämäkin ominaisuus ihmisissä tasoittuu ajanmyötä, kun muutkin saman ikäluokan ihmiset kypsyvät. Tuohon 18-20v aikaan moni paikkakunnalla asuva tyttö sai jo ensimmäisen lapsensa. Itse olin tuohon aikaan VELA tai ainakin vahvasti sitä mieltä, että jos ikinä lapsia aikoisin yrittää, olisin varmaan lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä. Täytän tänä vuonna 31 ja olen vasta viimeisen parin vuoden aikana alkanut pehmetä ajatuksele omasta lapsesta. Viime vuonna koin jopa pienoisen ensimmäisen vauvakuumeeni, kun tuolloin 24 vuotias sisareni sai ensimmäisen lapsensa.

Asuin avomiehen kanssa, olin valmistunut suoraan kortistoon pahimman laman aikana. Olin masentunut, kävin lähikaupasta hakemassa suklaalevyn joka päivä, lihoin. 18 vuotiaana vannoin että en tee koskaan lapsia, kun täytin 20v. sain samana päivänä esikoiseni. Luonteeltani olin varmasti aika samanlainen kuin nykyäänkin, silloin olin ehkä vähän ujompi kuin nykyään ja häpesin itseäni, ja olin liian riippuvainen miehestä, luulin että jos eroamme en pysty elämään, olin niin rakastunut.