en pidä pojastani, onko muilla tällaisia tuntemuksia?

Minä pidän pojastani, tykkään ja rakastan, silti olen liian usein ns kurkkua täynnä häntä. Voisi olla tyttö, ja tuolla meiningillä, niin en aina vaan jaksaisi...

Mun mielestä moniongelmainen, mutta eihän köyhät apuja saa, kun vasta on liian myöhäistä, etenkin jos se tenava osaa esittää muille.

Minulla on ollut, mutta vähän eri mielessä. Meidän poika kun oli ja on ns. nössöpoika, sellainen herkkis pohdiskelija. Minua, joka olen aika voimakas luonne, jossain vaiheessa ärsytti valtavasti sellainen "nyhverö", ja että vielä miespuolinen on sellainen. 

Tunsin syyllisyyttäkin tunteistani, kunnes tajusin, että vaikka minun ja hänen luonteet vähän hankaakin toisiaan vasten kipeästi välillä, niin kyllä minä häntä rakastan. Tajusin tämän kun tuli epäilys vakavasta sairaudesta. Yhtäkkiä se ärsyttävä nyhveröpoika olikin ihan äärettömän rakas juuri sellaisena omana itsenään. Ymmärsin, että aina minä olen  pohjimmiltani häntä rakastanut ja rakastan, persoonan pinnalliset särmät vaan vähän kiukuttelee välillä.

pojat on tuollaisia, ota pää pois persiistä

Ihanan energinen, miks sen pitäis olla runoilijapersoona ja leikkien nättejä?

Voisit lukea pojalle esim. sellaista kirjaa kuin Grimmin Kauneimmat sadut. (Siksi tuo versio, että siitä on sensuroitu alkperäisten "aikuisten" satujen raakuudet.) Niin, miksi satuja? Siksi, että vanhoissa kansansaduissa on kaikki inhimilliset tunteet, hyvän ja pahan taistelu ja jännittäviä tapahtumia. Lapsen tunne-elämä siinä monipuolistuu ja vahvistuu. Sadut antavat myös keskusteluaiheita. Suosittelen!