Lue keskustelun säännöt.
Unelmien toteuttamisia asumisen suhteen!?
22.10.2013 |
Oletteko toteuttaneet jonkun asumista koskevan unelmanne? SIis muuttaneet johonkin paikkakunnalle mistä olette haaveilleet. Miten käytännössä se järjestyi? Jouduitteko luopumaan jostain unelmanne takia? Miksi halusit muuttaa juuri sinne? Kauanko unelmoit ennen kuin toteutit haaveesi? Kannattiko? Onko elämä sellaista kuin etukäteen unelmoitkin?
Kerro vielä oliko kyseessä kaupunki/maaseutu vai mikä?
Ja ne jotka unelmoivat juuri nyt muuttamisesta, kertokaa unelmistanne ja kuinka realistisia ne ovat!
Kommentit (3)
Muutimme puolitoista vuotta sitten takaisin pk-seudulle lapsuuden maisemiin. Se merkitsi lapsille isoa muutosta, eroon kavereista (toki tapaavat heitä halutessaan vieläkin muttei enää päivittäin) ja minulle työpaikan vaihtoa. Lapset sopeutuivat hyvin, ja minä sain paremman työpaikan. Lainaa on nyt tuplasti enemmän koska rakensimme talon tänne. Koen olevani nyt enemmän kotona kuin ennen. Mutta vaatii aikaa että saa taas sosiaaliset ympyrät rakennettua, kyllä muutto on stressaava asia elämässä enkä haluaisi enää pitkään aikaan kokea tällaista. Unelmoin muutosta varmaan nelisen vuotta ennenkuin uskallettiin lähteä. Mietimme lasten sopeutumista, lainanmaksun pituutta, kaikenlaista. Mutta sitten tuli se ajatus, että joskus on vaan uskallettava ottaa myös riskejä. Minusta tämä kannatti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
3. polven stadilaisena haaveilin omakotitalosta ja isosta pihasta, omista mustikoista ja uima-rannasta, tilasta ja avaruudesta lapsille ja ystäville.
Päädyin 30 km päähän, nyt asutaan tällä alueella jo toisessa itselle rakennetussa talossa. Järvelle 2km, uima-allas pihassa, talossa n 250m2 tilaa, on omat mustikat ja sienet. Silti kaikkiin palveluihin n 1 km kävellen.
Helsingissä käyn muutaman kerran vuodessa:)
Lukioikäisenä haaveilin 17-vuotiaasta asti muutosta Tampereelle ja heti kirjoitusten jälkeen muutinkin (lähes 500km päästä). Oli täällä joitain kavereita, uusiakin on tullut. Ensimmäinen vuosi oli vähän hankala kun oli vain pätkätöitä enkä päässyt heti opiskelemaan tuntui vähän toivottomalta, että olisiko sittenkin pitänyt jäädä kotipaikkakunnalle. Tai lähempänäkin olisi ollut esim. kouluja, joihin olisi helpompi päästä jne.
Mutta nyt kymmenen vuotta myöhemmin asiat on paremmin kuin hyvin: Olen kuitenkin suorittanut AMK-tutkinnon vaikken ensiyrittämällä opiskelemaan päässytkään, saanut vakituisen työpaikan (ja hieman jo edennytkin ylöspäin), tavannut mieheni ja mennyt naimisiin, ostanut asunnon miehen kanssa ja nyt on ensimmäinen lapsi suunnitteilla. Kai sitä nyt jo uskaltaa sanoa, että kannatti lähteä vaikka jotkut pitikin hölmönä lähteä (välillä jopa minä itse) vaikkei ollut mitään "oikeaa" syytä... Pois en enää halua, täällä on koti. Kaupungin sisällä voin muuttaa, esimerkiksi isompaan rivariasuntoon mikäli lapsia saadaan useampia.