Lue keskustelun säännöt.
Kyllä minä säälin erityislasten vanhempia!
16.09.2013 |
Omani muutti juuri asuntolaan, pois kotoa kun ei täällä pärjännyt. Väkivaltainen, arvaamaton ja todella outo ollut aina. Vuosien mittaan tuli tutuksi niin neurologinen osasto, perheneuvola, lastensuojelu kuin vammaispalvelukin. Vaan eipä kukaan osannut juuri auttaa...perhehelvetti loppui siihen, kun lapsi muutti pois!
Olen vieläkin tekemisissä muiden vanhempien kanssa, joiden jälkikasvulla on samoja diagnooseja kuin omallani, ja melkein itkettää näiden kuvaukset arjestaan: koko perhe joutuu lähtemään kalliilta lomalta kotiin koska erityinen lyö liinat kiinni matkalla sinne eikä häntä saada rauhoittumaan millään...koulusta soitetaan että erityinen on pahoinpidellyt luokkakaverinsa ensiapuun...muut sisarukset pelkäävät erityistä ja joutuvat sietämään todella outojakin järjestelyjä tämän yhden takia...erityisen takia koko talon kaapit ja ovet on lukossa, yhtään ovea ei voi jättää koskaan auki koska erityinen joko menee ja rikkoo kaiken huoneessa olevan tai sitten raivostuu auki olevasta ovesta...perheessä ei voida syödä kalaa, koska erityinen saa kohtauksen hajustakin...eikä imuroida, koska se ääni on liikaa...jne.
Tuohan on puhdasta terrorismia! Erityislapset terrorisoivat pahimmillaan koko perhettään ja asuinympäristöään, kuormittavat terveyspalveluita ja mikä on lopputulos? Elinikäistä valvontaa ja tukea kaikkeen tarvitseva mölisijä, jota kuljetetaan taksilla saamaan "elämyksiä" veronmaksajien piikkiin ja ratsastamaan hevosilla terapian nimissä! On se joo kivaa että erityinen saa kaikki mahdolliset palvelut, vaan tämä voi pienessä kunnassa johtaa siihen että resurssipulan vuoksi se erityisen sisarus jääkin sitten vaille jotain olennaista vaikkapa koulussa. Vanhempia harvoin kiinnostaa, uupuneina ja tilanteelleen sokeina he rämpivät päivästä toiseen.
Siksi tämän kirjoitinkin: vanhemmat, miettikää haluatteko elää tuollaista elämää! Kenenkään ei ole pakko sietää omassa kodissaan jatkuvaa väkivallanuhkaa, kuntouttaa ja hoitaa sairasta lasta vuodesta toiseen yksin, tapella palveluista! Oman elämäni paras päätös oli, kun myönsin uupumukseni ja annoin lapseni pois. Elämä on taas normaalia, voin harrastaa ja jopa käydä töissä- lapsen kanssa se ei olisi ikinä onnistunut, koska hän ei pärjännyt kokonaista päivää koulussakaan.
Kommentit (5)
Jaa a, itselläni on erityislapsi mutta en tunnista kyllä meitä tuosta teksistä. Johtuu kuule ihan siitä, että erityislapsia ja diagnooseja on erilaisia. Kaikilla se "erityisyys" ei mitenkään liity käytökseen. Itse asiassa tuo oletus suorastaan harmittaa. Vaikka lapsi käykin erityiskoulua, ei hän ole häirikkö vaan kiltti ja rauhallinen poika joka vain tarvitsee erityistukea oppimiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kaikki erityislapset ole terrorisoivia ilkiöitä, joita toiset joutuvat pelkäämään. Mutta minäkin ymmärrän hyvin päätöksenne tuollaisen tapauksen suhteen, ei perheen kaikki voimat voi mennä yhteen ihmiseen.
Ei tietenkään voi olettaa että kaikki erityiset olisivat samanlaisia. Eivätkä kaikki ole väkivaltaisia, tiedän. Mutta kyllä heitä on suuri määrä, jotka käyvät muihin käsiksi. Tämä kirjoitus koskeekin nyt niitä, joiden erityiset OVAT väkivaltaisia, hankalia ja kaikinpuolin vaikeita tapauksia.
Meillä erityislapsi, joka asuu laitoksessa. Asunut pian likimain 3v. Käy kotona kotilomilla. Samaa taustaa muuten, että kotona asuessaan kellään ei ollut kivaa. Koulu ei sujunut. Väkivaltainen, arvaamaton ja todellakin erittäin haasteellinen ja haastava.
On ollut osastojaksoilla, käynyt sairaalakoulua. On tutkimuksia ja diagnooseja. On lääkityksiä kokeiltu yms. Lista on loputon.
Arki on helpompaa, kun lapsi asuu muualla. Oma jaksaminen ja muun perheen jaksaminen ihan toista nyt. Ihmettelen miten sitä jaksoikaan sinnitellä niin pitkään.
t. Vaativan lapsen äiti
Minun erityinen sisareni taas ei ole ollut koskaan kenellekään ilkeä, joten ei kannata ulottaa sääliään ihan kaikkiin erityislasten vanhempiin.
Voimia teille selvitä ja toivottovasti saatte apua traumojenne hoitoon.