minun tarinani

mie tahon kirjottaa tän et saan tän ulos muin päästä, elikkä:

alotan siittä ko olin lapsi, ala-asteella

miun vanhemmat eros sillon, ero oli vaikia, oli tappouhkailua ja pahaa väkivaltaa, mie jouvuin usein yöllä herrään siihen ko miun vanhemmat huus ja väillä sinne kututtiin poliisikki paikalle, sitä väkivaltaa kesti oikiastaan koko muin ala-asteen ajan, lopulta ne sit eros ja isä lähti poies, en siis tiä siittä viellä nykyäänkään missä se on

sillon ala-asteaikoihin myös miun mummo ammuttiin

yläaste meni melkolailla sumussa, mie olin vakavasti masentunu, oli tosi vaikia pakko-oireinen häiriö (mikä miulla on viellä nykyäänkin, kymmenen vuoden jälkeen) on ollut paniikkihäiriö, mutta se mikä itselleni on ollut pelottavin: anoreksia

Anoreksiani alkoi yläasteella, miulla oli niin paha olla että oli pakko jostain saaha onnistumisen tunne, ja silloin se parhaiten onnistui ko huomasin saaneeni pudotettua pari kiloa..vähensin syömistä pikkuhiljaa, olin aina ollut liikunnallinen joten kukaan ei osannut huolestua liikunan lisääntymisestä, söin paljon salaatteja ja muita vähäkalorisia ruokia, koulussa en käynyt syömässä ollenkaan

alussa asetin tavoitteekseni 1000 kalorin päivätavoitteen ja paljon liikuntaa

pikkuhiljaa se laski niin että sain syödä enää 600, sitten 500, pahimmillaan 200, jopa 100, vähentäminen oli helppoa koska muutin omilleni lukioaikoina jolloin kukaan ei enää voinut vahtia syömisiäni

lopulta jouduin osastohoitoon, en viellä silloinkaan nähnyt ongelmaani, mielestäni olin edelleen lihava, jumppasin kun kukaan ei huomannut, tilaisuuden tullen vein ruan roskiin, jossain vaiheessa minut kuitenkin kotiutettiin osastolta, olin kotona n8kk, välillä joitain öitä vuodeosastolla ja muutaman viikon jakson toisella osastolla kunnes minut taas lopulta laitettiin uudelle osastolle

siellä ollessani paino putosi taas 4kg, olin osastolla puoli vuotta jonka jälkeen minut taas kotiutettiin, pääsin kuntoutukseen jossa kävin päivittäin, itseasiassa käyn edelleen

kamppailua tämä edelleen on, on kuitenkin ollut parempia kausia jolloin pystyn syömään kunnolla, jopa "roskaruokaa", josta tosin helposti tulee edelleen aivan hirveä morkkis mutta askel kerrallaan:)

ja vaikeampia aikoja: nyt olen taas alkanut syödä vähemmän ja kevyemmin, paino on lyhyesä ajassa pudonnut useamman kilon ja ajatukset pyörivät vain ruan ympärillä..

mutta uskon edelleen että voin viellä parantua, että jonain päivänä pystyn syömään laskematta kaloreita, elämään normaalia elämää ilman painon tarkkailua..siihen on viellä pitkä matka ja voi mennä viellä vuosia ennen kun pystyn elämään "normaalia" elämää

toivottavasti tästä voisi olla apua jollekin, joka kärsii samasta ongelmasta ko mie,  haluan vain sanoa siulle että älä koskaan luovuta, alku on vaikeaa, todella vaikeaa, mutta jos mie pystyn siihen nii pystyt sieki<3