Mummun kuolema
Olin mummoni vierellä sairaalassa kun hän kuoli, viime lauantaina. Hän on ollut aina tosi pirteä ja elinvoimainen, joten hänen joutumisensa sairaalaan ja nopea heikentyminen, olivat ehkä minulle liikaa. Hän oli 4 kk sairaalassa ennen kuolemaansa. En käynyt kuin kerran mummoa siellä katsomassa, ja nyt olen siitä asiasta syyllisyyden tunteiden kanssa.
Meille syntyi 5 kk:tta sitten kolmas lapsi, jonka mummoni onneksi kerkesi nähdä, mutta silti ahdistaa miksemme käyneet siellä useammin. Lasten kanssa vain oli hankala mennä, kun he ihmettelivat miksi mummu siellä makaa, eikä mene omaan kotiinsa. Ehkä minäkin odotin mummoni tilan parantumista ja että hän muuttaa hoitokotiin, ihan niin pitkälle en antanut ajatusteni mennä, että hän todellakin voisi kuolla. Ja nyt hän on poissa.
Siitä olen iloinen, että kerkesin hänen luokseen ennen kuolemaa, tuntui kuin mummu olisi odottanut, että ehdin paikalle.
Hän oli minulle niin tärkeä ihminen, ja nyt tuntuu tosi raskaalta ajatus, etten enää koskaan näe häntä.
Kommentit (3)
Jatkan vielä viestiäni hiukan, kaikenkaikkiaan kävin siis sairaalassa kolme kertaa, mutta noina kahtena kertana mummu oli jo tajuttomana. Ei vain voi olla ajattelematta sitä, että hän on meitä siellä ollessaan kaivannut. Vaikkei kuulemma ole, isäni mukaan mummu oli jo muissa maailmoissa, eikä kaipaillut ketään...Ehkä tämä tästä helpottaa kun aikaa kuluu, jotenkin tämä kuolema tuli sittenkin niin yllättäen, että minulla kestää hetken aikaa tajuta tämä asia.
Pakko vielä kommentoida lyhyesti ennen nukkumaan menoa.
Minulla on aika monta läheistä kuollut muutaman vuoden sisällä ja kyllä siinä aikaa menee, että läheisen poismenon ymmärtää kunnolla... Minulla ainakin kesti ihan kunnolla aikaa, ja näin esimerkiksi parhaasta ystävästäni ns. valve-unia; ajauduin vain ajattelemaan ja haaveilemaan, ja ennen kuin edes ymmärsin, luulin (siis ihan tosissaan uskoin) ystäväni olevan vielä hengissä ja että hän oli tulossa seuraavana päivänä luokseni. Onko sinulla tämmöisistä kokemusta? Se oli samalla aikaa ihmeellinen ja ahdistava kokemus.
Myös pappani kuolemasta näin enne-unen. Tai paremminkin huusin unissani pappani nimeä juuri hänen kuolinhetkenään. Se oli samalla pelottavaa, mutta myöhemmin ajateltuna myös helpottavaa. Koin, että olin ollut yhteydessä pappaani hänen kuollessaan ja hän tiesi minun olevan siinä.
Aikaa siinä menee, että menetyksen pystyy ymmärtämään ja varsinkin hyväksymään. Tämän osaan sanoa kokemuksen syvällä rintaäänellä... Vain ja ainoastaan ajan kanssa, ja suremalla menetystä, mutta samalla iloiten yhteisestä ajasta. Sinulla on vielä ihanat muistot mummustasi, niinkuin minullakin tulee joskus olemaan.
Itseäkin helpotti tämä purkautuminen. :)
Halauksia sinulle.
CC.
Ensimmäisenä, otan osaa suruusi. Ole onnellinen hetkistä, jotka kuitenkin saitte viettää yhdessä.
Painiskele hiukan samanlaisen tilanteen kanssa. On joitain eroavaisuuksia kuitenkin... Asun ulkomailla ja minulle erittäin rakas mummuni on huonossa kunnossa Suomessa. Olen viimeisillään raskaana, viikkoja on kohta 37 täynnä. Olen nähnyt mummuni viimeksi viime keväänä yhdellä Suomen reissullani. Mummuni on todella rakas myös 3,5-vuotiaalle esikoiselleni.
Nyt pelottaa todella, että en enää ehdi nähdä mummuani. Olen kuitenkin niin kaukana, enkä pääse ennen joulua Suomeen käymään... Suomessa käydessä on vielä sellainenkin ongelma, että joudun reissaamaan monen paikkakunnan väliä, ja jos haluan käydä vielä mummolassani, tästä paikkakunnasta tulisi vielä neljäs visiittipaikka. Eikä minulla tietenkään ole autoa käytössä. :/ Olen todella huolissani ja haluaisin vielä niin ehtiä nähdä mummun.
Älä pode huonoa omaatuntoa siitä, ettet käynyt useammin mummuasi katsomassa. Kirjoittamastasi tekstistä päätellen olet ollut läheinen mummusi kanssa ja kyllä hän välittämisesi tiesi/tietää.
Halusin vain jotenkin kommentoida tekstiäsi, koska aihe on kuitenkin minua ja pelkojani lähellä...
Vielä kerran, otan osaa suruusi ja toivon sinulle ja perheellesi kaikkea hyvää.
CC.