Miten olette jaksaneet lapsen ja lemmikit?

Lemmikki on tarkoitettu lapsen korvikkeeksi. Ei sitä sitten enää tarvita, kun on tärpännyt.

Hyvin on jaksettu. Meillä on aina ollut useita koiria ja kasvatamme myös erästä terrierirotua. Ei lasten tulo ole mitenkään jaksamista vähentänyt, tosin ei ole niin aktiivisesti toki juostu näyttelyissä tai kisoissa ja kokeissa jos on pieni vauva talossa juuri. Mutta pentueita on voinut olla jne. 

Toisaalta, kun koiria on useita, ja asutaan paikassa jossa voi ulkoiluttaa paljon vapaana, homma on paljon rennompaa kuin jos asuisi yhden koiran kanssa kaupungissa ja pitäisi tosiaan aina lähteä hihnalenkille vaunujen kanssa monta kertaa päivässä. 

Silti uskoisin, että nuo ap:n tunteet on ohimeneviä, ja se koira kyllä jaksaa sen että on vähän aikaa jakso jolloin ei niin kauhean paljon ulkoilla ja touhuta.

Meillä on koira ja kolme kissaa.

Ainoa ongelma sairaalasta kotiuduttuani oli se, että en vaan yksinkertaisesti jaksanut viedä koiraa kävelylle. Olin aika huonossa kunnossa, kävely erityisesti oli aivan kamalan kivuliasta. Soitin apuun tutun dogsitterin, joka pari viikkoa kävi melkein päivittäin koirani kanssa pitkän lenkin. Parissa viikossa olin saanut itseni jo jonkinlaiseen kuntoon, että jaksoin siitä sitten jatkaa koiran lenkittämistä.

Muuten lemmikit on tullut hoidettua samalla tavalla kuin ennen vauvaakin eikä niiden olemassa olo ole minua ainakaan mitenkään alkanut häiritsemään. Kun lapset menee illalla nukkumaan ja katson telkkaria sohvalla, minulla on neljä karvaista kaveria siinä vieressä tai sylissä. On ne niin ihania.

Ja nyt kun isommat lapset ovat jo isoja koululaisia ja jakavat osittain lemmikkien hoitovastuun, on ilahduttavaa huomata, kuinka luonnollisesti lapset osaavat eläinten kanssa olla, osaavat lukea niiden sanatonta viestintää ja kohdella niitä hyvin.

Meillä on kanssa paljon eläimiä ja ajan kanssa kyllä tekee tiukkaa. Uskon kyllä, että esim. kissan ja koiran tyyppiset eläimet käsittävät tämän lisääntymisasian, se vaan on ihan väistämätön totuus, että ne jäävät hetkeksi vähemmälle. Oman lapsen edelle ei mene yksikään eläin yhdelläkään normaalijärkisellä ihmisellä.

Anna miehen hoitaa ne elukat, jos hänellä on kiinnostusta ja keskity sinä enemmän vauvaan, vähemmin syyllisyydentuntein. Koitat vaan olla niille ärähtelemättä, vaikka kuinka ne ärsyttäisivät. Ja joitakin sellaisia päiviä voi ja saa olla, että eläimet saa vaan sen perushoidon, ravinnon, lyhyen lenkityksen ja puhtauden.

Minusta on karua pistää elukoita "lainaan" pois tieltä... Ennemmin sitten vaikka luopuu kokonaan kuin käyttää niitä heittopusseina.

Esikoisen jälkeen oli noin puoli vuotta sellaista. Toisen kanssa koira jouduttiin lopettamaan (sairaus) vauvan ollessa 1kk. Vauvan ollessa 5kk meille tuli koiranpentu ja hyvin ollaan jaksettu (tai lähinnä minä, koska koira tuli minulle, mies ei halunnut vielä koiraa). Koira on minulle ennemminkin terapiaa nykyisin, kun on niin vaativa kuopus, että lenkille ja harrastuksiin lähtee niin mielellään ja monta kertaa päivässä jos vain mahdollista.

Itse taas olen puolivuotiaan koiran omistaja, ja aina ennen olin pitänyt itsestäänselvyytenä, että haluan lapsia. Mutta jos jo koiran kanssa jaksaminen on toisinaan äärirajoilla, niin mitenkäs lapset sitten? En silti kadu päätöstäni hankkia koira, olen oppinut paljon itsestäni ja suurimman osan ajasta on mukavaa, mutta surullistakin huomata olevansa heikonlainen persoona, heikompi varmaan kuin useammat. Eipä varmaan auttanut ap:tä, otsikon kysymykseen vastauksena siis, että minä en ainakaan jaksaisi. Tsemppiä silti!

Tuntuu olevan ihan yleistä, että penskan synnyttä laitetaan lemmikit kiertoon :( 

Kiitos vastauksista! Ja yhdelle joka ihmetteli, tämä "laina" -ajatus tuli itselle lähinnä siitä, jos jollain tutulla olisi virtaa viettää enemmän aikaa koiran kanssa, meillä on eräs tällainen tuttu joka ei halua itselleen omaa koiraa, mutta ottaa joskus meidän koiraamme "yökylään", jotta saa lenkittää, leikittää ja hoitaa koiraa silloin tällöin. Tästä on kyllä ollut paljon apua nyt ensi kuukausina :)

Toivon tosiaan tilanteen muuttuvan.. Omat tunteet seilaavat sillä välillä, että välillä ärsyttää lemmikkien hoito vauvan hoidon päälle, ja toisinaan taas ne ovat niin rakkaita ja ihania, että tulee kamala syyllisyys päälle niistä päivistä, kun ei todella jaksa kuin perus ruokinnat ja lenkitykset. Onneksi on mies, joka jaksaa yhä touhuta :) Mutta toivon todella, että omat fiilikset helpottaisivat ajan myötä :(

Tiedän myös tapauksia, että pitkäaikainenkin lemmikki (yleensä koira) on laitettu pois, kun vauva on tullut. Itse en halua lemmikeistä luopua, mutta on kyllä toisaalta tullut ymmärrystä näihinkin tapauksiin, ennen tuomitsin paljon herkemmin. Nyt on huomannut, että kyllä se onkin raskasta kun huolehdittavat perheessä lisääntyvät!

-ap

Kyllä jotkut aamut on niin väsyttäviä  ettei jaksais ees vauvan aamutoimia saati koiraa......mutta noin yleensä ottaen hoidan vauvan ensin,syötän ym...ja sitten vasta vien eteisestä koiran ulos tarhaan.se saa pissata sinne,herään seittemältä.sitten laitan kymmeneltä päikkäreille vauvan ja lähen vaunuttelemaan koiran kanssa.taajamassa kun asutaan ei irti voi hetkeksikään päästää. Linnut ei tarvi mitään hoitoo senku katon että jyviä riittää.mutta mulla onki jaksamista puitten kannossa ja lämmittämisessä kun vauva ei halua olla yksin hetkeäkään.enemmän mua tuo kylmyys heti herättyäni ahdistaa kuin koira. Mies vie ennen töihin lähtöö hevosille ruuat mutta minun on mentävä päästämään ne laitumelle.kyllä me meljeen ulkona asutaan kun heppoja on. Ja mulla on vaunut tallissa mukana.

Nyt kun lapsi on 2 1/2 riittää energiaa jo paljon muuhunkin. Vuoden kohdalla toki  jo helpotti verrattuna alkuun. Minylla on monenikäisiä lapsia, ja jokaisen kanssa ensimmäinen vuosi on ollut raskain, toinen toiseksi raskain jne. Murrosikäisten kanssa ihan helppoa noihin aikoihin verrattuna. Mutta tämä on yksilöllistä.

En olisi jaksanutkaan. Emo hoitaa lapsiaan eli äiti hoitaa vauvaa ja taaperoa. Meillä kuopus nyt 9v.ja nyt on lemmikin aika ja olkoot se lemmikki meidän viimeinen lapsi. Meillä oli kaksi kissaa, kun esikoinen syntyi.Menivät uuteen kotiin, kun toinen on aina pelännyt lapsia ja kuseskeli sisälle. Nyt tulee rotukissa ja ei enää näitä hyljeksittyjä kissoja joilla on kaikenlaisia ongelmia.

Minulla on pari koiraa ja ymmärrän mistä ap puhuu, todella nostan hattua niille joilla niitä lemmikkejä lasten lisäksi, on lähipiirissä ollut näitä luopumisiakin ja sitten niitä joilla on melkein liian raskasta ilman lemmikkejäkin. Itselläni ei ainakaan ole tullut helpostusta tuohon kuvailmaasi tunteeseen mutta sitä on oppinut hallitsemaan. Joskus olen vienyt koiria hoitolaan ihan vaan oman jaksamisen takia.

Meillä taas eka vuosi oli helpoin sillä vauva nukkui jatkuvasti, yleensä ihan kaikki ulkoilut. Nyt 2,5 vuotias ei nuku enään päiväunia ja ei jaksaisi millään istua rattaissa ja keksiikin kaikkea kiusaa minulle, heittelee lapasia, laittaa jalkoja renkaiden päälle, kiljuu/huutaa, milloin mitäkin, kotona ei halua yhtään lähteä kun tietää että emme mene leikkipuistoon. Lapsikin painaa rattaissa paljon enemmän nyt ja talvikin taas tulossa..

Tuttuja tuntemuksia, ap! Meillä jäi varsinkin pikkueläimet vähemmälle huomiolle, onneksi ne ovat nyt kaikki kuolleet luonnollisen poistuman kautta. Koiraan yritettiin kiinnittää mahdollisimman paljon huomiota, varsinkin mies touhasi koiran kanssa paljon kaksin, kun minä olin kiinni vauvassa ja vielä huonossa kunnossa. Kun voimistuin, tein paljon vaunulenkkejä koiran kanssa.

Nyt, kun lapsi on taaperoiässä, koira on aina omassa pihassa ulkoillessa ja metsäretkillä mukana. Koiraa on pakko pitää välillä portin toisella puolella, koska se ei oikein tykkää lapsesta (koira on aina pelännyt pieniä lapsia, tosin pelko on helpottanut viimeisen puolen vuoden aikana tosi paljon) ja ruokaillessa kärkkyy aina lapsen ruokia.

Mulla oli jonkinlainen pieni inho koiraa kohtaan, kun vauva oli pieni, mutta onneksi mies touhasi sitten munkin puolesta sen kanssa. Se meni kyllä aika pian ohi ja tykkään koirasta kuten ennenkin. 

Meillä koira on aina ollut minun ja leimautunut minuun. Itse en alussa jaksanut kävellä 15 minuuttia pidempiä lenkkejä kun olin sen verran huonossa kunnossa. Alussa miehen piti käyttää koiraa pidemmillä lenkeillä, joskus naapurikin haki koiraa lenkille. Pikkuhiljaa kunto koheni ja aloin ottamaan sitä omaa aikaa sen koiran kanssa. Ja mies sai olla kaksin vauvan kanssa.

Olin viisi päivää sairaalassa ja ainakin minulla oli kamala ikävä kissaa ja koiraa, koira meillä on 11 ja kissa 14. Ja ovat olleet minulla alusta asti. Eläimet ei todellakaan ole olleet mitään lapsen korvikkeita enkä missään nimessä olisi niitä laittanut pois lapsen tieltä, jos ei pakko olisi. Ei onneksi ole ollut. Meillä on myös kaksi kilpikonnaa, mutta ne ei niin paljoa huomiota kaipaa, niillä on toisensa. Ja viikottain niitäkin huomioidaan.

Missään vaiheessa eläimet ei ole ärsyttäneet. Ne on osa meidän elämää.