onko kenenkään juupas-eipäs- suhde lopulta onnistunut?

Olet siis soutanut ja huovannut (!) jo kaksi vuotta, eikä suhteesta näytä tulevan yhtään mitään.

Eivät ne yleensä onnistu. Kahden vuoden soutamisen ja huopaamisen (!) jälkeen tuo pitäisi olla jo taputeltu juttu. 

Ehkä olette vain koukussa draamaan? Esim. väsyneenä sitä alkaa monesti riidellä ihmisten kanssa, koska kroppa saa siitä energiaa, joka kuitenkin samaan aikaan myös kuluttaa, kun järkevämpää olisi levätä. Ehkei teillä ole rakkautta vaan himoa?

Voin kertoa (viiden vuoden kokemuksella), että ei tule onnistumaan.

Ei yleensä onnistu. Jos on kerran (tai useammin) eronnut, miksi niin ei tapahtuisi uudelleenkin?

Oletkohan läheisriippuvainen kun roikut tuollaisessa? Onko sinulla tarve muuttaa miestäsi ja hänellä sinua vai mistä riidat tulee? Jos jo lähtökohtaisesti teillä on erilaiset arvomaailmat ja haluatte eri asioita tulevaisuudelta niin paras lopettaa ja etsiä samanlaista arvomaailmaa edustava poikaystävä.

Minä olen nyt 7 vuotta ollut nykyisen mieheni kanssa, pari ensimmäistä vuotta oli juuri huopaamista ja soutamista. Tuntui että ei siitä mitään tule, mutta nyt mielestäni ollaan onnellisia, puhutaan paljon asioista, myös tuosta myrskyisestä ajasta. Mies sanoo rakastavansa minua paljon ja minä tietty häntä. Ei olla naimisissa, ei edes kihloissa. Mies alkuun ehkä pelkäsi juuri päästää ketään lähelleen (takana oli pitkä suhde ennen minua, samoin minulla) . Puhukaa mitä todella haluatte, turha pilata molempien elämää jos mitään ei suhteesta saa kumpikaan.

[quote author="Vierailija" time="16.06.2013 klo 21:03"]

Oletkohan läheisriippuvainen kun roikut tuollaisessa? Onko sinulla tarve muuttaa miestäsi ja hänellä sinua vai mistä riidat tulee? Jos jo lähtökohtaisesti teillä on erilaiset arvomaailmat ja haluatte eri asioita tulevaisuudelta niin paras lopettaa ja etsiä samanlaista arvomaailmaa edustava poikaystävä.

[/quote]

No voi perhana tätä lässytystä taas. Juu en ole läheisriippuvainem ja mitään en muuttais tuosta miehestä. Ollaan vaan niin hankalia molemmat ja se on ihan puhki puhuttu. Ihan aidosti rakastatetaan ja välitetään, mutta tämä vääntäminen kyllä syö molempia. Ap

No sitten ehkä parempi erota :)

Se onnistuu just sillä tavalla, että olette eipäs-juupas koko elämänne. Jos sellainen miellyttää molempia, niin siitä vaan jatkatte. Kun kerran olette molemmat hankalia (omien sanojesi mukaan), niin parempi, että olette kimpassa kuin että etsitte uudet puolisot, jotka eivät ole hankalia.

On parempi erota. Olin 17 vuotta vastaavanlaisessa vuoristoratasuhteessa, aina välillä tosta ajasta erossakin, ja oli ihan helvetin kuluttavaa. Joskus loppuaikoina tajusin, etten se olekaan minä joka sitä riitelyä ja konflikteja kehittää, vaan mies tekee sitä ihan itse (mies onnistui hoitamaan joskus asiat niin, että kuvittelin syyn olevan vain minussa). Tarvitsee sitä, pitää sitä normaalina. Kun minä en enää jaksanut, hän alkoi draamailla ihan itsekseen. Yksi kaunis päivä sain tarpeekseni, erosin, ja mieletön rauha laskeutui elämääni heti. Nyt en voi tajuta, miksi ja miten elin näin, että kaikki on jatkuvaa vuoristorataa, suurta rakkautta, suurta seksiä,  tai suurta vihaa,epätoivoa  ja tappelua, KOKO AJAN. Ikinä ei tiennyt, mikä tilanne on seuraavalla viikolla tai edes seur päivänä.

Mä olen niiiin onnellinen, erosta jo vuosia, ja haluan vain hiljaisutta ja rauhaa. Hulluinta on, että edelleen (meillä lapsia) mies välillä yrittää mua takaisin, ja välillä kehittää silmittömän vihan ja kierrokset. Näen koko ajan selvemmin, ettei kyse ollut meistä kahdesta, meidän tempperamenteista tai intohimoisuudesta tai suhteesta, vaan ihan alusta asti se mies on sen soutamisen ja huopaamisen ja vuoristoradan tehnyt. Minä toki osallistuin, ja aloin pitää sitä normaalina, mutta se EI ole normaalia eikä hyvä juttu. Kaukaa näkee sen niin hyvin. Suhteen ei kuulu olla soutamista ja huopaamista eikä vuoristorataa eikä tappelua eikä epävarmuutta. Ei. Sitä ei edes se seksi ja hyvät hetket korvaa, mitä paskaa se käytännössä  on.

Myös itse olen ollut vastaavanlaisessa suhteessa: elikkä muutin ees-taas takaisin ja erilleen! Lopulta en enää jaksanut ja löin suhteen poikki! Ja nyt olenkin todella tyytyväinen että pääsin viimeinkin eroon tuosta muutto-rumbasta. Kyseinen suhde oli muutenkin melkoisen myrskyisä, ja mieltäni rassaava, koska hän oli todella arvaamaton tapaus. Nykyään en voi edes käsittää sitä, että miten saatoinkaan olla niin typerä, että annoin elämästäni peräti useamman vuoden tuohon helvetinmoiseen paskaläjään!

Minäkin sanon, että ei tule onnistumaan. Paitsi vain siinä tilanteessa, että soutaminen ja huopaaminen johtuu mennen elämän peloista (hylkäämisen pelosta, joka alitajuisesti heijastuu nykyaikaan). Silloin luottamus kasvaa ajan myötä ja varmuus yhdessäolosta lisääntyy.

Mutta jos kyse on draamasta, niin ei tule onnistumaan.

No meillä onnistui. Miehen soutaminen ja huopaaminen johtui meidän tapauksessa siitä, että mies oli aika rikki avioeronsa myötä kun me tavattiin. Siinä sitten muutaman vuoden tempoi sen välillä, haluaako palata exän kanssa yhteen, olla yksin loppuikänsä vai olla minun kanssani, vai jonkun ihan muun. Minä rakastin ja päätin jäädä katsomaan josko mies siitä rauhoittuisi ja tasapainottuisi. Tiesin hyvin että lopputulos voi olla muukin kuin halu olla minun kanssani, pidin jossain vaiheessa jopa todennäköisenä että mies valitsisi yksinäisyyden... Ja kyllähän se minut useampaan kertaan jättikin ja minä vaan pysyin ystävänä rinnalla niinä aikoina. Lopulta mies rauhoittui, koki halauvansa sitoutua minuun, eikä sen jälkeen enää mitään tuollaista tempomista ole ollut.

[quote author="Vierailija" time="24.11.2014 klo 09:59"]No meillä onnistui. Miehen soutaminen ja huopaaminen johtui meidän tapauksessa siitä, että mies oli aika rikki avioeronsa myötä kun me tavattiin. Siinä sitten muutaman vuoden tempoi sen välillä, haluaako palata exän kanssa yhteen, olla yksin loppuikänsä vai olla minun kanssani, vai jonkun ihan muun. Minä rakastin ja päätin jäädä katsomaan josko mies siitä rauhoittuisi ja tasapainottuisi. Tiesin hyvin että lopputulos voi olla muukin kuin halu olla minun kanssani, pidin jossain vaiheessa jopa todennäköisenä että mies valitsisi yksinäisyyden... Ja kyllähän se minut useampaan kertaan jättikin ja minä vaan pysyin ystävänä rinnalla niinä aikoina. Lopulta mies rauhoittui, koki halauvansa sitoutua minuun, eikä sen jälkeen enää mitään tuollaista tempomista ole ollut.
[/quote]

Oi, ihana tarina<3 terv.ei ap