Mietteitä läheisen kuolemasta.

Rakas, läheinen äitini kuoli reilu kuukausi sitten. Äiti sairasti vakavasti 3 vuotta. Tuona aikana näin kuinka tärkeä ihminen kuihtui hiljaa pois. Kroppa vain loppui, vaikka mieli oli niin elämänhaluinen. Olin viimeiset ajat äidin rinnalla. Autoin parhaani mukaan, käytin pesulla jne.. Kun äiti saatiin lopulta lähtemään sairaalaan siellä todettiin ettei mitään ole enää tehtävissä. Me omaiset ja äiti toivoimme vielä parantumista. Sen sijaan äiti joutuikin saattohoitoon ja viimeisetkin voimat alkoivat hiipua. Seisoimme äidin rinnalla loppuun asti, minä ja sisarukset. Katsoin äitiä viimeiset hetket silmiin, kun hän hiljaa lähti.. Sanoin äidille ettei ole mitään hätää ja silitin hänen hiuksiaan. Tulen muistamaan nuo silmät aina. Se luopumisen tuska oli ihan hirveää. Pala palalta luovuimme äidistä. Tuosta tuskasta huolimatta nuo viimeiset hetket olivat kauniit ja olen onnellinen että sain ne äidin kanssa viettää. Nyt vasta ymmärrän kuinka luonnollista on kuolema. Ihan yhtä luonnollista kuin syntymä. Ja näin myös sen kuinka hyvin saattohoitopotilaan kivunlievityksestä huolehditaan ja kuinka herkästi kaikkiin muihinkin oireisiin reagoidaan ja haetaan helpotusta. Nyt äidin kuoleman jälkeen olen selvinnyt ihmeen hyvin. Elämä jatkuu. Tietynlainen tyhjyys tosin on ja ihan suunnaton ikävä.  Kai tämä tästä vielä joskus. Äitin kaipuu ei varmasti ikinä täysin poistu...

Kiitos kun sain purkaa;)