Kaksi "ystävää" raivostuttaa!

Ap et kommentoi mitään? Taisi osua arvaus liiasta hyökkäävyydestä oikeaan...

Mäkin myönnän olevani tallainen huono ystävä. Mulla on yleensä mukavaa puolin ja toisin kun ystäviäni tapaan, mutta mulla on oikeasti aika hektinen arki, ja haluan rauhoittaa illat omalle perheelle/lasten harrastuksille ym. Sellainen ystävä, jolla omat lapset on jo siinä iässä, että sitä vapaa-aikaa jää, voi sitten kokea, että olen tyly. Oikeasti olen hyvä kuuntelija, aika omissa oloissani viihtyvä, introvertti tyyppi, jolle on ihan tarpeeksi se sosiaalinen kanssakäyminen joka tulee luonnostaan. Mun elämä on täynnä, ja pidän mieluummin huolta omasta hyvinvoinnistani, vietän lomat rentoutuen perheen kanssa, kuin olen hyvä ystävä ja annan enemmän kuin mitä mulla on. Mulla siis on muutama kaveri, jotka soittelee, niillä on aikaa, mulla ei ole aikaa tuntien jutustelulle päivittäin, silloin tällöin kylläkin, mutta kun saan sitten syyllistävää miksi et taaskaan soittanut- juttua, menee ystävyydestä maku, ja siitä tulee taakka. Tiedän että jossain vaiheessa mullakin on sitä vapaa-aikaa enemmän, mutta nyt mulla ei ole. Helpompi tavata ja pitää yhteyttä niiden kavereiden kanssa, joilla suunnilleen sama elämäntilanne, koska silloin ymmärrys tulee luonnostaan.

No joo, ap lähti lapsen kanssa leikkimään ja sitten iltapalalle ja nukkumaan niin jäi eilen vastaamatta. Jos minä laitan vaikka 2kk  kummankaan osapuolen kuulumattomuuden jälkeen VIESTIÄ, että mitä kuuluu niin onko se todellakin liian hyökkäävää? En soita, en painosta näkemään enkä motkota että ku ei oo kuulunu mitään. Vaan kyselen kuulumisia. Ja siihen tulee vastaus JOS tulee.

Laskeskelin tässä, että on se melkein 4kk kun toista olen nähnyt ja toisen näkemisestä tulee 7kk. Ja kumpikin laittaa sitten jos sattuvat vastaamaan, että olis mukava nähdä plaa plaa plaa, mutta eipä sitten ikinä näy eikä kuulu oma-aloitteisesti. Olen sanonut, että joo, olisi mukava nähdä mutta en oo painostanut mitenkään.

Ehkä minun pitää sitten olla pitämättä sitä vähäistäkään yhteyttä jos se todellakin on sitten liian iso taakka kerran parissa kuukaudessa viestiä laittaa ja joskus jopa nähdäkin.

Toinen näistä on kotona yhden lapsen kanssa ja aina sitten jos nähellään tai kuulumisia kertoillaan niin valittaa kun ei ketään näe eikä oo mitään tekemistä. Silti ei näytä kiinnostavan. Toinen on yksinäinen ihminen.

Ja pari viikkoa sitten näin toista heistä kaupassa (lähdin käymään vähän isommalla paikkakunnalla kaupassa) ja hän asuu siellä. Niin hän oli sen oloinen, että ehtisikö tässä luikahtaa karkuun ja hyvä että sitten tervehti minua vaan oli heti lähdössä kiireellä pois.

ap taas

En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä jotka määrittelee miten usein heihin kuuluu olla yhteydessä. Minä en ainakaan jaksa laskemaan milloin kaverini on viimeksi soitelleet tai tulleet/pyytänyt kylään. Hanki elämä.

Äh, ap vaikuttaa rasittavalta. Mullakin on muutama tuommoinen tuttava, joihin ei uskalla olla missään yhteyksissä, kun heti pitäisi olla näkemässä. Ap, ihan oikeasti, toisille vaan riittää kun ystävää nähdään vaikka kerran vuodessa! Mulle riittää se, että jatketaan juttua siitä mihin joskus jäätiin, ei tarvitse joka kuukausi olla kahvittelemassa. Mun serkku on kanssa rasittava, on siis todella ihana ihminen ja näen häntä mielelläni muutaman kerran vuodessa, mutta hänen mielestään pitäisi nähdä vaikka kerran viikossa. En vaan yksinkertaisesti jaksa, en ole siis sosiaalinen ihminen. Mulle riittää oma mies ja oma perhe oikein hyvin:)

Valitan ap, jotain rasittavaa tai pakoiltavaa sussa on pakko olla jos seura ei kiinnosta vaikka samaan aikaan valitetaan ettei ole mitään tekemistä. Veikkaan samaa kuin moni yllä, olet tai olet ollut liian tungetteleva, kenties ehdottanut liian usein kahvitreffejä ja saanut ystäville sellaisen olon ettei sinun puheluihin uskalla vastata jos ei huvita myös nähdä.

Vai pitääkö sua aina nähdä lapsen/lasten kera? Sekin voi olla syy, vaikka ystävilläkin itelläänkin olis lapsia. Itse inhoan nähdä paria ennen tosi hyväksi ystäväksi luokittelemaani ihmistä, koska nyt heidän saatua lapset ei ikinä voida nähdä tai tehdä mitään ilman heidän villejä (ja anteeksi nyt vain, mutta minun mittapuulla myös huonokäytöksisiä) lapsia. Itselläni siis myös lapsia, ei tarvitse luokitella kateelliseksi lapsettomaksi. Tai vielä pahempaa, jos olet ihan äitiytynyt ja taantunut lasten myötä? Nämä mun ystävät on sellaisia, ei siellä päässä enää kulje yhtään mielenkiintoista ajatusta kun kaikki on sitä vauvahöttöä... Sitä lapsi sitä lapsi tätä juttua kuulee ihan riittävästi kerhoissa, puistoissa, lapsiperhetapaamisilla jne. Mutta joskus olisi kiva jutella ihan omistakin asioista, aikuisten kuulumisista ja muusta elämästä. En jaksa tavata niitä joiden kanssa se on mahdottomuus. Ovat yksinkertaisesti niin saamarin tylsää seuraa.

Minulla OLI tuollainen "Mikset koskaan suostu näkemään"-ystävä. En koskaan ymmärtänyt miksi hän valitti, harvimmillaankin näimme JOKA IKINEN KUUKAUSI. En ole ikinä elämäni aikana, en edes pikkulapsena, nähnyt yhtäkään kaveria joka ikinen kuukausi vuodesta toiseen.

Häneen tutustuessani olin jo päässyt yli "bestis"-vaiheesta. En enää kuvitellut että löytäisin sydänystävän jolle jakaisin kaiken. Olin jo oppinut että kaikken henkilökohtaisimmat asiat on parasta pitää ihan vain omana tietonaan. Hän taas juurikin tahtoisi että olisimme sydänystäviä ja jakaisimme kaiken. Pahaa teki lopettaa yhteydenpito, mutta ehkäpä hänellä nykyään sitten on joku, ehkäpä jopa puoliso, jonka kanssa hän voi olla aamusta iltaan ja jakaa jokaisen ajatuksensa ja tunteensa.

Kauhean pitkiä ja monimutkaisia pohdintoja siitä mikseivät nämä pari kaveria vastaa, tule käymään tai luikkivat karkuun kohdatessanne. Haloo! He eivät enää välitä jatkaa ystävyyttäänne! Hei eivät koe kanssasi sellaista kaveruutta, että tahtoisivat jatkaa sitä.

Miksi et vain jätä heitä taaksesi ja keskity niihin, joiden kanssa juttu luistaa?

Tämä nyt taitaa olla ohis ja en tiedä liittyykö ap:n tilanteeseen, mutta olen muuten samaa mieltä kuin kolmosvastaaja, että puhelimessa roikkuminen on todella rasittavaa, ja ahdistaa ystävät, jotka soittelevat ja syyllistävät siitä kun en ehdi vastata, enkä soita takaisin..kun En Vaan Ehdi! Sitten kun saan hetken hengähtää, niin todellakin haluan hengähtää itsekseni. Tekstareita tykkään naputella ja saada, ihan vaikka lyhyitäkin juttuja kaverin piristykseksi :)

Ap:lle sanoisin että odota yhteydenottoa ystäviltäsi, älä itse soittele/viestittele, se ei ole raakaa vaan ihan oikeutettua sinulta.

Komppaan myös tuota soittelua. Kammoan ystävää, joka aina haluaa juoruta puhelimessa. Ei ole kiva vastata kun tietää, että seuraava tunti vähintään pitää puhella aivan tyhjänpäiväisiä. En siksi jaksa vastata jos olen väsynyt, jos on kiire, jos haluan olla rauhassa ja hengähtää jne. eli siis jos ei vain huvita hikoilla luuri kiinni korvassa koko iltaa tai vapaahetkeä. Eli aika usein. Ei auta sanoa, että nyt pitää mennä siihen ja tähän syyhyn vedoten, koska sitten toinen inttää, että no soitellaan illemmalla paremmalla ajalla. Jos sanoo ettei sekään sovi, sitten soitellaan huomenna tai ylihuomenna. Ongelma vain siirtyy ja alkaa rasittaa enemmän. Helpompi olla vastaamatta. Tosin sitten saa seuraavan puhelun alkuun kärsiä sen syyttelyn.

Soittelen tosi mielelläni ja monta kertaa viikossa sellaisille kavereille, joiden kanssa puhelut pysyy järkevän mittaisina (10-15min) ja joille oikeasti voi sanoa, että nyt pitää mennä. Paljon kivempi vaihtaa nopsaa kuulumiset ja soitella useammin kun jauhaa tunti pari ärtyneenä ja miettiä miten ihmeessä pääsisi puhelusta eroon.

Mikä sitten olisi sopiva väli nähdä tai soitella? Minusta nimittäin on tiuhaan jos näkee kerrankin kuussa. jos on useampia ystäviä on se kuitenkin minulla ainakin 1-2 ystävää viikon aikana. enempään en millään pysty, koska haluan myös olla oman perheen kanssa sekä vierailla minun ja mieheni vanhempien luona, sekä isovanhempieni luona silloin tällöin. Lasten harrastuksetkin jo vie ison siivun illoista ja haluan joskus itsekin harrastamaan. valitettavasti se on se mistä yleensä tingin. Kaukana asuvia näkisin mieluiten 2x vuodessa, kerran meillä ja kerran ystävän luona. Näitäkin paikkoja on useampia, ei todella olisi aikaa nähdä useaa kertaa vuodessa. Kavereiden näkemiseen riittäisi oikein hyvin 3-5kk näkemisväli + extrakertoja jos on jotain illanistujaista tms. isomman porukan yhteistä.

Mua ottaisi päähän jos olisi kavereita, jotka aina laskisivat kuinka kauan on tapaamisesta. Vituttaisi sellainen niuhotus.

Älä missään nimessä jatka. Ole onnellinen ja unohda heidät. Vinkukoon takaisin jos hirveästi alkaa harmittamaan. Antaapa myös opetuksen ja KAIKKIA EI VOI MIELLYTTÄÄ, älä siis sinäkään miellytä heitä :)

No pitääkö sitä aina olla soittelemassa tai näkemässä? Mulla on pari sellaista ystävää/kaveria, jotka aina ehtivät soittaa ennen kuin minä ehdin soitella heille päin ja rivien välistä aina tulee sitä märinää ja syyllistystä. Syy pidemmille soittoväleille on se, että en jaksa jatkuvasti juoruta puhelimessa. Mulla on paljon kavereita ja ihan joka päivä joku soittaa. Helposti siinä vierähtää tuntikin. on muutakin tärkeää tekemistä kun istua puhelin korvalla (mm. lapset ja kotityöt töiden jälkeen!) ja hetki olisi kiva ihan vain itsekseenkin hengähtää. Jos soitellaan yhden kaverin kanssa viikon tai parin välein, niin silti sitä tulee puhelimessa roikuttua joka ilta jonkun kanssa. En jaksa monen ihmisen (=helposti menee sitten tunti pari) kanssa niitä kuulumisten vaihtoja ilta-aikaan, koska haluan olla pienten lasteni kanssa kun ovat päivän olleet hoidossa.

Nämä pari ystävää ei yhtään tajua sitä, että on muitakin soittelijoita kun he. Pitäisi jatkuvasti soitella ja siinä samalla sopia myös tapaamisia. Vaikka kuinka rautalangasta vääntää, että kiirettä on ja menee ainakin parin kolmen viikon päähän, niin ei mene jakeluun. Sitten marttyrisoidaan ja kiukutellaan, että teitä kanssa ei koskaan ehdi nähdä ja hyvä on sitten, nähdään jouluna. Huoh. Ja totuus on se, joka viikko näen useamman kaverin. Mutta haluan nähdä heitä kaikkia, en niin, että yksi tai kaksi vie kaiken ajan. Minulle riittäisi ihan hyvin, että nähdään parin viikon välein lähellä asuvia ja kaukana asuvia vaikka kerran pari vuodessa. En jaksa aina olla sopimassa ja sumplimassa jotain yövierailua.

Joten arvaa jaksanko ottaa yhteyttä kun tiedän, että sitten alkaa se syyllistys ja kinuminen, että koska nähdään? Koskaan ei olla ilahtuneita soitosta, vaan ekana kommentoidaan, että eipä olekaan pitkään aikaan kuulunut... Ehkä ap sinunkin ystävillesi riittäisi arjen pyörityksen keskellä, että näette ja soittelette harvemmin? Ehkä teillä ei näkemykset, ajankäyttömahdollisuudet ja tarpeet ystävien näkemiseen ihan kohtaa? sinä kaipaat tiheämpää yhteydenpitoa ja ystävillesi riittää hyvin nykyinen systeemi.

Muakin ärsyttää kun musta tuli mun kaverin lapsen kummitäti niin kaveri lakkas pitämästä yhteyttä. Nyt mun pitäis pitää ainoastaan yhteyttä. Ja mennä käymään. Olen yksinhuoltaj jolla ei ole autoa.he ovat ydinperhe kahdella autolla. Eivätkä itse koskaan tule käymään vaikka olen pyytänyt.

Ihmetyttää, että mitä iloa ystävyydestä on jos siitä tulee stressiä? Minulla on niin päin ongelmaa, että en ehdi enkä aina jaksaisikaan niin usein tavata/soitella/tekstailla mitä ystäväni odottaa. Tuntuu, että jos ottaa yhteyttä, pitäisi aina olla valmiiksi katsottu joku ajankohta kun sopisi nähdä, koska puhelu ei koskaan pääty ennen kuin on saatu joku seuraava tapaaminen sovittua. Jos on kiireistä aikaa, en halua olla yhteydessä kun en jaksa alkaa tunkea kalenteriin väkisin ainoille vapaapäiville/illoille/viikonlopuille ohjelmaa. Minä tarvitsen myös ihan vain aikaa olla rauhassa kotona, ystävä ei tätä ymmärrä ja loukkaantuu jos en jaksa harvoja vapaa-aikojani käyttää heille päin matkustamiseen. Meillä on välimatkaa 3h verran, joten ihan yks kaks ei sinne jaksa lähteä.

En tiedä miten muilla perheillä on, mutta meillä lasten harrastuksien vuoksi on välillä pelejä viikonloppuisin ja minulla on lääkärinä viikonloppupäivystyksiä. Siksi kokonaan tyhjät viikonloput on harvassa. En silloin halua sopia kuukauden tai parin päähän mitään ohjelmaa, en kestitä vieraita enkä istua viikonloppua autossa ja yöpyä pikkulapsiperheen nurkissa. Mieluummin näkisin ystävääni kaksin naisteniltojen tai viikonloppuretken merkeissä, todellista laatuaikaa ilman kummankin lapsia ja jatkuvia keskeytyksiä. Ei tarvitsisi olla mitään erityisohjelmaakaan aina, vaan ihan vain illanistumista, jutustelua, hyvää ruokaa, aikuista seuraa niin kuin muidenkin ystävien kanssa. Tämä ei käy kun ystävä ei koskaan voi jättää lapsia miehelle (fiksu, kunnollinen ja osaava isä) tai muille hoitoon, aina tulee peruutus viimehetkellä milloin mihinkin syyhyn vedoten, jonkun lapsen nuhan tms. takia. Epäilen ettei vain pysty irtaantumaan lapsistaan ja ne on tekosyitä. Alan olla kyllästynyt kun näkeminen on mennyt niin hankalaksi ja tylsäksi ja silti sitä pitää aina vatvoa puhelimessa loputtomiin. Muiden kavereiden kanssa on paljon helpompaa ja onnistuu näkeminen hyvässä tunnelmassa lasten kanssa tai ilman heitä. Ja ilman, että koko tapaaminen on sitä lasten kiukuttelua, hössäämistä, ihastelua ja nukkumaanlaittoa. Niinpä olen pikkuhiljaa etääntynyt ystävästä. kun en vaan jaksa :(

Huh kuulostat samalta kuin pari kaveriani jotka asuu toisella paikkakunnalla. Taidan olla semmoinen parjattu huonosti yhteyttä pitävä kaveri, jota on aina oikeus haukkua. En nimittäin oikeasti millään jaksa pitää tiivisti yhteyttä kaikkiin kavereihin ja tapailla vähän väliä. Näen kahta samalla paikkakunnalla asuvaa ystävää suhteellisen usein (mutta heitäkään en edes viikottain), muualla asuvia pari kertaa vuodessa. Osa muualla asuvista on samanlaisia kuin minä, eli heistäkin on kiva kerran pari vuoteen jatkaa juttua siitä mihin viimeksi jäätiin, mutta sitten on ne pari, jota pitäisi varta vasten lähteä tapaamaan, tai heidän pitäisi tulla käymään minun luona, ja lisäksi aina kun ollaan 50km säteellä reissussa heidän suunnalla pitäisi ehdottomasti nähä (tai vastoin he ovat täällä). Kyse ei todellakaan ole siitä etteivät ne kaverit olisi mukavaa seuraa, mutta mulla ei yksinkertaisesti riitä energiaa, ollaan liian erilaisia noiden tapaamishalujen kanssa. Joillekkin ihmisille ystävyydessä on todella tärkeää usein tapaaminen/soittelu ym, joillekkin taas riittää silloin tällöin tapaamiset, ja tukena olo jossain erityisen raskaassa tilanteessa tarvittaessa. Tämä viesti ap tuskin sinua lohduttaa, mutta ihan sen takia ettet alkaisi miettiä että olet heidän mielestä yhdentekevä, sanon: olette vaan erilaisia. Jotkut nauttii "rauhassa" olosta, ja miettävät mieluiten aikansa yksin, tai perheensä kanssa. Minä olen sellainen, ja jos yrittäisin vängällä muuttaa itseäni sosiaalisemmaksi, luopua rauhastani jota tarvin, väsyisin siihen eikä musta olisi tasan iloa kellekkään, ei edes omalle perheelleni. Mutta jos itseäsi kuluttaa tollainen, niin unohda ne ystävät äläkä turhaan kituuta pitämällä vängällä yhteyttä! Eihän ne siitä voi suuttuakkaan ku itse ovat samanlaisia, en minä ainakaan suuttuisi :) Panosta niihin kavereihin joiden kohdalla nuo tapaamishalut kohtaavat.

Taidat vielä olla aika nuori? Valitan; tätä elämä on.

Itse menetin yhteyden lapsuuteni parhaaseen ystävään, kun päätin jäädä odottamaan sitä hänen aina lupaamaansa soittoaan (siihen asti minä olin aina se kun oli yhteydessä häneen päin).

No, nyt on kulunut toistakymmentä vuotta, ja edelleen odottelen. Ehkä lapsellista, mutta minusta ystävyys on vastavuoroista - edes tilloin tällöin.

Ahaa, joku taitaa täällä puhua musta :-/ Tunnistan itseni ja tunnustan, että olen varmaan joidenkin kavereiden mielestä paska ystävä. Minulla on kotikaupungissa pari hyvää kaveria, joiden kanssa nyt äitiyslomalla tulee nähtyä viikottain. Sitten on pari tosi hyvää ystävää lapsuusvuosilta jo. Heitä näen välimatkan takia pari kertaa vuodessa, puolin ja toisi reissataan. Aina kun nähdään tai soitellaan, juttu jatkuu siitä mihin jäätiin ja kallisarvoista aikaa ei käytetä sen murehtimiseen, että niin harvoin nähdään. Ei myöskään koskaan syytellä jos toiselle ei pidempään aikaan sovi nähdä, se on ok ja sen voi sanoa suoraan. nautitaan niistä hetkistä yhdessä ja pidetään hauskaa!

Mutta sitten on yksi, jolle ei koskaan voi paljastaa, että on siellä suunnalla liikkunut. Aina pitäisi lomasta tai viikonlopusta lohkaista päivä tämän perheen tapaamiselle jos vähänkään ollaan siellä päin. Ja jos he liikennöivät tällä suunnalla, on ihan pakko nähdä vaati se mitä järjestelyjä tahansa. Muutenkin koko ajan sieltä suunnalta tulee suoraa tai vihjailevaa painostusta, että nyt olisi taas aika nähdä. Tulee heti vastareaktio kun ei saa itse päättää omista menoista, vaan joku toinen yrittää määräillä mun kalenteria ja päättää mitä millonkin tehdään jos ei ole jo sovittua menoa. Mitä siitä jos on taas useampi kuukausi väliä? Sellista aikuisten elämä joskus on. Miksi sen pitää antaa niin kovin vaivata ja häiritä? Ei muiden kavereiden kanssa ole tämmöistä ongelmaa, että pitää salailla menemisiä ja valehdella kalenteria täyteen jos ei huvita nähdä ja jos ei jaksa lähteä toiselle paikkakunnalle koko viikonloppua viettämään. Kaikki muut myös ymmärtää, että joskus sitä haluaa lähteä vaikka vaan perheen tai miehen kanssa ihan kahdestaan pyörähtämään esim. pääkaupunkiseudulle täältä kauempaa, mennä shoppailemaan, teatteriin, konserttiin, minilomalle jne. ja ei siihen lyhyeen reissuun jaksa sopia kamalasti ennalta ohjelmaa. Kaupungissa on herran jestas paljon muutakin tekemistä ja syitä käydä kuin tämä yksi kaveri perheineen. Menee koko spontaani matka pilalle jos on etukäteen aikataulut sovittu toisten menemisten mukaan. Tämä ei tälle yhdelle mene jakeluun.

Minullakin on ne kaverit, joiden kanssa juttu jatkuu aina siitä mihin se on viimeksi jäänyt (joskua aika teinitasollekin).

Mutta sitten on se yksi ystävä, se tosi läheinen. Vauvavuosiin asti jaettiin kaikki ilot ja surut. Kun hän jäi vauvan kanssa kotiin, soiteltiin ja juteltiin aina vaikka kuinka pitkään.

Kun sitten itse olin vauvan kanssa kotona, ja olin yhdeydessä häneen - jo työelämään palanneeseen - hänellä oli aina tosi kiire, ja "soittelen vähän myöhemmin". Uskollisesti jaksoin yrittää ehkä turhankin pitkään, kunnes päätin jäädä odottamaan sitä hänen lupaamaansa soittoa. No, tässä ollaan, vuosia jälkeen´päin ja ilman minkäänlaista kontatia.

Minusta tämä on todella kamalaa ja surullista, ja kai minäkin olen tässä syyllinen. Mutta kai sitten joskus ystävyyssuhteet on tarkoitettukin nuoruutta varten, ilman jatkoa aikuisuuteen?