Pystytkö sinä sanomaan vieraammalle
ihmiselle jotain kaunista? Jos huomaat esim. bussissa jonkun olevan allapäin tai peräti pyyhkivän silmäkulmaansa niin pystytkö sanomaan jotain? Tai jos minä sanon olevani surullinen ja ahdistunut, pystytkö sanomaan jotain reipastavaa? Pidätkö itseäsi empaattisena ihmisenä?
Kommentit (9)
Mä olen ujo, enkä herkästi halaa tuttujakaan ihmisiä.
Kerran kuitenkin päiväkodin pihalla käännyin juttelemaan jostain asiasta lapsen leikkikaverin vanhemmalle (ei tuttu). Huomasin kyyneleet hänen silmissään ja kysyin, onko hänellä joku hätänä. Hän ei pystynyt sanomaan mitään muuta kuin "mun isä". Tajusin jotenkin heti, että hänen isänsä oli kuollut ja halasin häntä itsekin kyynelsilmin.
Myöhemmin tämä äiti tuli toisena päivänä sanomaan, että sillä halauksella oli suuri merkitys. Että tuntematonkin ihminen voi ottaa aidosti osaa toisen suruun.
Pystyn helposti antamaan positivista palautetta, tuntemattomallekin.
Voin sanoa jonossa toiselle että onpas sinulla kauniit hiukset/mekko/tms . Voi kehua tuntemattoman lapsne kaunista käytöstä tai vaikka iloista naurua. Voin hymyillä, kiittää ja ilmaista ihatsukseni herrasmiemäisestä käytyksestä papalle, joka avaa oven tai nostaa hattau tervetiessään. Jne.
Sen sijaan surun kohtaaminen on vaikeampaa.
Monta kertaa toki olen kysynyt että voinko auttaa, tai ohimennen ojentanut nenäliinan tms. SIlti se tuntuu jotenkin enemmän tunkeutumiselle kuin kehu...
[quote author="Vierailija" time="10.06.2013 klo 12:10"]
Vieraammalle vai peräti tuntemattomalle?
[/quote]
No vaikkapa ihan tuntemattomallekin....jos tulee sellainen tunne,et toisella ei ole kaikki ok.
Tahtoisin olla niin välitön ja vilpitön, mutten kuitenkaan ole. Minusta on kerran tosin "kannettu huolta" kun itkeskelin eräällä ylikulkusillalla kävellessäni. Joku mies oli huolissaan, etten vain hyppäisi....
Täytyy sanoa että itse en tykkäisi, jos joku tuntematon tulisi tarjoamaan empatiaa kun olen surullinen. Tai ehkä jos olisin ihan hukassa olevan näköinen, istuisin vaan jossain penkillä itkemässä vähissä vaatteissa kylmällä ilmalla tms. Mutta ei jos olisin ihan normaalisti liikenteessä, vaikka olisinkin apea tai itkuinen. Jollain ihmisillä muuten sen apea ilme voi olla ihan perusilme.
En siis tarjoa tukeani myöskään toisille tuollaisissa tilanteissa. Mutta tutummalle ihmisille ja varsinkin sellaiselle, joka oma-aloitteisesti avautuu minulle pystyn kyllä olemaan empaattinen.
Olen empaattinen ihminen mutta en tykkää vieraiden, tai tuttujenkaan ihmisten koskettelusta, en koskaan halaile ketään muuta kuin miestäni ja pieniä lapsiani. Inhoan kättelyä, se on jo niin kauhean epähygienistä ja täysin turhaa, kyllä sanallinen tervehdys ja pään nyökkäys riittää.
On vaikea keksiä sanottavaa jos toisella on suuri suru, kuuntelen kyllä ja yritän lohduttaa parhaani mukaan, vaikkakin yritän vältellä suurimpia kliseitä.
Jos kyse on jostain muusta kuin läheisen kuolemasta, pystyn kyllä piristämään ihmistä yleensä, mutta en ihan vieraita ihmisiä mene lohduttelemaan, se tuntuisi itsestänikin oudolta. En oikein tiedä mitä kaunista voisi bussissa sanoa vieraalle ihmiselle joka itkee, kun ei tiedä miksi hän itkee.
Ihan vieraan suruihin en mene puuttumaan, puolitutun kylläkin. Kysyn ihan, että onko kaikki ok, voinko auttaa. tai että mikäs nyt?. Tuntemattomillekin kommentoin positiivisia, jos on esim. erityisen kaunis kampaus tai vaate, jonka huomaan. Kiukuttelevien lasten tuntemattomillekin vanhemmille saatan lohkaista jonkun positiivissävytteisen huumorilla höystetyn kommentin, jotta tietävät, että muut kyllä ymmärtävät.
Puhelen kyllä vieraillekin ihmisille, voin kehaista jotakin kivannäköistä vaatetta tms., mutta aloituksen mainitsemassa tilanteessa tuollainen reipastuttaminen olisi mielestäni tunkeutumista henkilökohtaiselle alueelle. Siinä voisin korkeintaan hymyillä rohkaisevasti.
Vieraammalle vai peräti tuntemattomalle?