33v ja edelleen kuin äidin ja isän pikkulapsi

Tuo asetelma säilyy valitettavasti jossain määrin läpi elämän. Vanhempi ja lapsi ei ole koskaan täysin tasa-arvoisessa asemassa.

Vanhempien luona käydessäni huomaan, että ihan kuin teini-ikäisenäkään, minulla ei saa olla eriäviä mielipiteitä tai omia näkemyksiä. Samaten äitini saattaa meillä vieraillessaan alkaa tehdä kotitöitä lupia kysymättä, mielestäni kohtuullisen rasittavaa. Käyttäytyy siis kuin olisi omassa kotonaan, ei kylässä.

Mä olen onneksi päässyt tuosta yli. Yksi asia oli niin vaikea, että vasta 30-vuotiaana kykenen olemaan oma itseni tuon asian kanssa vanhempieni seurassa. Tuo asia oli aivan naurettavan pieni, mutta se oli saanut mun elämässä valtavat mittasuhteet. En sitä nyt kerro, etten tule tunnistetuksi ;)

Mulla taustalla on äiti, joka piti mua aina omana pikkuisenaan, ei antanut mun nuorena kasvaa aikuiseksi, vaan kutsuikin mua pikkutytökseen, vaikka olin todella monta kertaa osoittanut ja viimein sanonut ääneenkin, että EN OLE ENÄÄ MIKÄÄN PIKKUTYTTÖ.

On todella vaikeaa luoda omaa identiteettiään ja omaa erillistä elämäänsä oman puolison kanssa, jos oma äiti ei päästä irti. Äitini on saanut minut hyvin epävarmaksi omasta itsestäni. Onneksi tajusin sen edes 30-vuotiaana. toivottavasti tässä on nyt itsenäistä hyvää elämää vielä runsaasti jäljellä.

Neuvoisin sinua vain, että sinun on itse käytävä kriisisi läpi. Huomaa, että olet SINÄ, aikuinen nainen, jolla on oma elämä. Kun kunnioitat vanhempiasi "vanhuksina", on myös helpompi olla aikuinen heidän seurassaan!