kuinka ettenpäin?

Aikaa kuluu ja pikkuhiljaa vahvistuu tunne yhdessäolon jatkuvuudesta. Meillä kesti yli vuoden, että pystyin aikoinaan edes puhumaan koko pettämisestä saamatta silmitöntä raivo- ja itkukohtausta.



Tänä päivänä (pettämisestä kulunut noin 3v) irtosuhde tuntuu kovin kaukaiselta. Välillä tulee jopa olo, että tapahtuiko se meille???



Me emme käyneet terapiassa, emmekä varsinaisesti saaneet ulkopuolista keskusteluapua, lukuunottamatta erittäin läheisiä ystäviä.

Tänä päivänä olen hetkittäin jopa kiitollinen siitä, että nuo asiat jouduimme käymään aikoinaan läpi. Nyt suhteemme perustuu siihen luottamukseen, että haluamme vilpittömästi olla yhdessä. Molemmilla on tietoisuus siitä, että maailma on täynnä(?) tai vaikka puolillaan ihmisiä, jotka haluaisivat olla juuri minun/puolisoni kanssa. Niin.

Mikä saa meidät pysymään yhdessä?

Se, että elämää suhteen ulkopuolella on nähty.

Se, ettei tuolla muualla ole kuitenkaan parempaa kuin se, mitä meillä on.

Minulle riitti vakuutukseksi mieheni vilpitön häpeä ja menettämisenpelko, joka johtui siitä hetkellisestä tuokiosta.

Itseni ja oman mieleni kanssa sain töitä tehdä pitkään.

Olen tottunut miettimään asioita itsekseni, mutta silloin akuutissa vaiheessa ajatukset sinkoilivat ilman päämäärää suuntaan ja toiseen.



Nyt en enää ajattele, etten ikinä voisi pettää ketään.

Meille kaikille; sinulle, minulle, hänelle voi tulle hetki jolloin toimii vasten kaikkia periaatteitaan. Pieni hetki- ja kaikki vuosien saatossa rakennetut asiat on tyhjää- Oliko se sen arvoista?

Tuskin kukaan vastaa, että oli.



Omaa itsetuntoa tai sen rippeitä kasaillessa kannatta kysyä itseltään; Miksi tuo ihminen haluaa olla minun kanssa?

Mikä minussa on parempaa kuin tuossa toisessa?

Miksi minusta kannattaa taistella?:D

Vastaukset löytyy omasta itsestään. Koska minä olen ihana, paras, minusta kannattaa taistella! Minä olen varmasti enemmän kuin hetken huuma.



En tiedä onko tästä mitään apua, koska kaikki suhteet on erilaisia ja kaikilla ihmisillä on omat keinonsa taistella vaikeuksia vastaan.



Teillä on toisenne tässä elämässä. Kuinka pitkään, sitä ei tiedä kukaan.

Onko yksi ihmiselämä kuitenkin liian lyhyt haaskattavaksi tyhjään riitelyyn?



Lämpimin ajatuksin:

myllerrys



Ps. Toivottavasti ulosantini aukeaa edes jollekin.

Meille syntyi juuri kolmas lapsi, ja häntä odottaessani mies ahdistui kesälomalla aivan valtavasti, mutta ei pystynyt kertomaan yhtään mistä on kyse. Hän oli aivan pois tolaltaan, ei nukkunut öitä ja päivisin näytti olevan romahduksen partaalla. Kertoi, että ei pysty asiasta keskustelemaan mun kanssani. Kunnes yhtenä päivänä hän oli löytänyt postilaatikosta mun nimellä kirjeen: hän kertoi minulle, että oli pettänyt minua jonkun naisen kanssa kaksi vuotta sitten muutamia kertoja baarin jälkeen, pelkän seksin tähden, ja sen jälkeen ollut puhelimitse yhteydessä silloin tällöin naiseen ollakseen hänelle tukena tämän vaikeassa arjessa. Kertoi, että ei ole ollut naisen kanssa tekemisissä enää yli vuoteen. Mieheni oli kuitenkin alunperin valehdellut tälle naiselle oman nimensä, ja nainen oli jostain saanut sen selville nyt kesällä ja alkanut lähettelemään tekstareita, uhkailu ja rakastan sinua vieläkin -tyylillä, sekä uhannut kertoa minulle. Sitten tuli tämä kirje postilaatikkoon, jonka mies oli tunnistanut naisen käsialaksi. Kirjeessa, jota mies ei näyttänyt minulle, nainen oli kuulemma kirjoittanut, että mun mies haluaa erota ja olla hänen kanssaan ja että heillä on ollut seksisuhde, josta mun pitää tietää jne jne.

Tässä vaiheessa miehen oma morkkis oli niin hirveä, että kävi juttelemassa muutaman kerran aluesairaalan psyk.päivystyksessä, jossa lääkäri oli ollut sitä mieltä, että minulle kertominen voi jopa parantaa meidän suhdetta.

Mies kertoi, ja kaiken hänen ahdistuksensa jälkeen olin hirveän helpottunut, että sain tietää mistä oli kyse. Mies vaikutti aidosti todella katuvansa tekoaan ja vakuutti vilpittömänä, ettei haluaisi menettää minua ja lapsia, mutta jos minä haluan, hän ymmärtää etten voi koskaan enää luottaa häneen. Puhuttiin asiasta todella paljon hänen kanssaan ja hän vastaili rehellisesti kaikkeen mitä kysyin. Mieheni mielestä tuo nainen, jonka kanssa oli ollut, oli häiriintynyt ja uhkailevista tekstareista hän kävi poliisillakin juttelemassa. Lääkärit olivat sitä mieltä, että naisen viesteihin ei kannata vastata millään tavalla, jottei miehestäni tule tälle sairasta pakkomiellettä.



Pari kuukautta sitten kysyin mieheltäni, onko nainen enää lähetellyt mitään viestejä tai yrittänyt ottaa yhteyttä, ja mies lyhyesti vastasi ettei ole. Muutaman viikon päästä kännykkä oli sopivasti pöydällä ja selasin viestit, ja siellä oli muutama rakastan sinua -viesti naiselta.



Mieheni ei kuulemma halunnut enää puhua koko aiheesta, vaan haluaisi jo päästä siitä yli, ja ei sen takia halunnut kertoa, että tekstareita oli tullut. Itselle tuli tosi paska fiilis, ensin oltiin rehellisiä, ja sitten ikäänkuin piiloteltiin viestejä, kun kysyin niistä.



Me ollaan oltu yhdessä 14,5 vuotta, ja sänkyelämä on ollut aktiivista ja molempia tosi tyydyttävää. Mies sanoikin, etten minä tai meidän seksielämä ole olleet millään tavalla syynä hänen pettämiseensä, hän ei osaa itsekään sanoa miksi teki niin, kännissä kokeilunhalusta, mutta kuitenkin muutaman kerran lisää. Pelkkää seksiä vieraan kanssa.

Meidän toinen lapsemme oli silloin alle puoli vuotias.

Nyt on kolmas lapsi syntynyt, ja oma mieli käy tuota läpi aika raskaasti.



Joten samaa kysyn minäkin, että miten joku siitä oikeasti selviää? Miten enää pystyy luottamaan toiseen?

Mäkin olisin jo ennen tätä voinut sanoa, että yhdessä ollaan oltu ja paljon ollaan koettu, silti toisiamme rakastaen ja molemmilla ollut ajatuksena, että kiikkustuolissa ollaan yhdessä jos saadaan, mutta olihan tuo ihan helevetin moinen isku vasten kasvoja, vaikka onkin aikaa tapahtuneesta. Sen kanssa olisin vielä jotenkuten voinut elää, että näin on tapahtunut, kun mies todella tuntui katuvan, mutta sitten tuo tekstarijuttu, mistä ei halunnut kertoa rehellisesti vaikka kysyin, niin veti pohjat pois.



Kiitos jos joku jaksoi lukea tänne asti.

Kuulostaa todella kliseeltä, mutta..



Itse aloitin heinäkuussa samaisen pinon tähän samaiseen osastoon samasta aiheesta.Mieheni petti (petti millä asteella, en tiedä).., minua työkaverinsa kanssa.Hän siis jäi kaiken maailman viestittelyistä ja sähköposteista kiinni,,minulle hän sanoi ettei seksiä ollut, ihan sama..se kuitenkin riitti minulle että kaksi aikuista ihmistä käyvät todella intiimejä keskusteluja minun selkäni takana..



Ensimmäinen ajatus oli että se on sitten tässä, minä otan lapset ja kyllä minä selviän. kaveritkin niin kannustivat että jätä se paska, me vihataan kanssa sitä..



Mutta MINÄ en vihannut, minä rakastin omaa miestäni, lapsieni isää.Miestä jonka kanssa minä olin mennyt naimisiin ja tavannut 9 vuotta sitten.Minun oli taisteltava siitä mikä kuului minulle ja mistä halusin pitää kiinni.Sanoin niin " hyvää" tarkoittaville ystävilleni että tämä on minun elämä, minun perhe ja minun päätös..



Se kypsyi , ajatus siitä että jäisin ja jatkaisin.Tottakai olin ihan helvetin vihainen, mutta minun oli pakko ajatella että miksi näin kävi..Itseäni en asiasta syytä, mutta jokin meidät ajoi tähän tilanteeseen.Olen ollut todella itsekäs, urheilen paljon, välillä liikaakin.Oli vaihe jolloin en miestäni nähnytkään, hän vietti paljon aikaa poikiemme kanssa.Kiukkuinen vaimo aina odotti kotona, eikä seksikään oikein luistanut..Mistään ei puhuttu, vaan aina pika sovinto ja komeron nurkkaan koko juttu.Sen pystyi aina kaivamaan tilanteen tullen esiin, sen vanhan asian..kun sinä et koskaan, ja kun sinä aina..



Olemme siis tietoisesti jatkamassa liittoamme, en enää joka riidan yhteydessä mainitse asiasta miehelleni.Minuakin kyllä kiinnostaa mieheni kännykän ja postien sisältö..mutta elämän on jatkuttava.Vielä en pysty miehelleni sanomaan häntä rakastavani, vaikka niin ajattelen ja tunnen..Se tulee kun on sen aika, odotan hyvää hetkeä sen kertomiseen..



Tämä oli meidän KRIISI , se on aina kasvun paikka parisuhteessa..Silloin pitää todella istuutua alas, ja miettiä että hei luovutanko, ja annanko kaiken valua sormien välistä..



Toista kertaa en tietenkään katso läpi sormien, se on sitten siinä..Mutta mitä jos mieheni ei enää ikinä petäkkään minua, hän lupaa ja vannoo, ja minä itsekkäästä syystä otan poikien isän pois elämästämme.Se olisi ollut itsekäs päätös tehdä vain sen takia että kun sinä petit minua ja minulla ei ole siihen osaa eikä arpaa..EIPÄ!!!



Voi hyvin, kyllä se ratkaisu löytyy.Ei ehkä heti, mutta myöhemmin!!



T: laura

Tuntui hyvältä lukea teidän viestinne. Itse olen paljon miettinyt samaa ja olemme puhuneet pohjamutia myöden asiasta ja muistakin asioista miehen kanssa. Minustakin tuntui, etten kuitenkaan halua luopua minulle rakkaasta ihmisestä ja lasteni isästä hänen tekemänsä virheen takia. Myönnän, että asiaa on vaikea olla ottamatta esille riitojen yhteydessä, varsinkin silloin kun mies oikein tuntuu haastavan riitaa tms.



Tuntuu hurjalta lukea täältä muutenkin siitä, miten niin moni pettää ja moni joutuu petetyksi, silti varmasti vain murto-osa jää kiinni.



Uskon teitä, että kaikki järjestyy. Oman mielen kanssa on varmasti suurin prosessi päästä asiasta yli.

Hei!



Kiitos vaustauksista. On mukavaa saada lukea jotain rakentavaa, eikä sitä että jätä se paska...



Tämä kokemus on kieltämättä meidän parisuhteen kasvunpaikka. En itsekkään ole niin pyhä ettenkö voisi tunnustaa rikkoneeni rajoja ja käyttäytyneeni sillä tavoin etteikö se ole loukannut meidän avioliiton keskeinäistä kunnioitusta. Näistäkin olemme kotona nyt keskustelleet. En koskaan voinut kuvitella etukäteen että pettäminen tuntuisi näin voimakkaasti ja syvästi.



Sen verran olen edennyt asian käsittelyssä, että en enää kerää vihaa ja hyökkää vaatien yksityiskohtia. Se ei auta ketään, päinvastoin. Sen sijaan pyrin (aina kun ajattelen asiaa järkevästi ja olen tyyni) rauhallisella keskustelulla miettimään mieheni kanssa kuinka minimoimme sen mahdollisuuden että joku ihminen pääsisi meidän väliin uudestaan, eli kuinka saamme tästä suhteesta niin vahvan. Mutta tunteet ovat edelleen aikamoista vuoristorataa ja tuntuu, että asian käsittely syö valtavasti energiaa. Välillä mietin sitä että koenko liiankin syvästi nämä tunteeni ja kuinka paljon tekoja ja vakuutteluita vaaditaan, että uskallan luottaa uudestaan kaikkien niiden valheiden jälkeen.



Onko jollakin kokemuksia parisuhdeterapiasta tai parisuhdekursseista? Itse kävin juttelemassa parisuhdeterapeutilla kerran tapahtuman jälkeen, mutta totesin että sinne olisi ehkä kannattanut mennä kaksin. Ilmoittauduimme myös Soluja parisuhteessa-ryhmään, mutta jouduimme valitettavasti perumaan sen lastenhoito vaikeuksien vuoksi.



Eräs kommentti jäi soimaan mieleeni parisuhdeterapeutilla: Se mikä on mennyt rikki, voiko se enää koskaan olla ehjä?

tarkoitushan on esittää sinull/teille kysymyksiä joihin itse pohdit vastauksen..Kaiken voi parantaan, jopa pilalle turmellun parisuhteen.Mutta vain sinä ja sinun miehesi voitt sen korjaa..Vaikka se on pahastikin rikki mennyt, voitte pikku hiljaa liiimata ne iloiset ja surullisetkin palaset takaisin yhteen, niin että siitä tulee paljon vahvempi.. Itse paininut omien lapsuuden traumojen kanssa..terapeutti sanoisi minulle vain että miksi sinä pelkäät pimeää, ja olla yksin..Ja minä kerron vastauksen hänelle..Näin asiasta pääsee yli siis...



Ymmärrän kuitenkin senkin ettei todella PASKAAN parisuhteeseen kannata jäädä.Jos aina vain ottaa ja pettää uudelleen ja uudelleen.Ei ketään kestä sitä.Tai kestää , mutta jokainen ansaitsee todellisen onnen ja hyvän suhteen.Jossa kunnioitetaan toisen hyviä ja huonoja puolia..Me tappelemme mieheni kanssa, mutta koitamme tehdä sen rakentavasti nykyään..eikä vaan hyökätä toisen silmille ja aina kaivamalla ne paskat esiin..Eli suuntaamma energian tulevaan, emme menneeseen..



Kuulostaapa hassulta, mutta antakaa mahdollisuuksie mukaan anteeksi..kuitenkin muistaen että se anteeksi anto on tytöt se viimeinen!!!

Minua ei tietääkseni ole petetty mutta haluan sanoa pari sanaa!Jos mieheni pettäisi minua niin EHKÄ antaisin anteeksi (riippuu tietenkin tilanteesta),tuntuisi tyhmältä " pilata" oma elämä miehen virheen takia,miksi minun pitäisi luopua niin monesta asiasta jos mies on tehnyt virheen?Dr.philissä on kanssa paljon puhuttu pettämisestä ja usein hän kysyy petetyiltä kumppaneilta että kauanko meinaatte antaa kumppaninne kärsiä yhdestä virheestä?vuoden,kaksi jopa kolme?Ja yleensä se lisää että eikö se ole aika pitkä rangaistus toisen osapuolen antaa kärsiä ?En nyt sano mitä teidän pitäisi tuntea ja kuinka kauan mutta on tossa miettimisen aihetta!

Toivon teille paljon voimia ja kärsivällisyyttä,lisään vielä että se ei ole ollut teidän syy ja teidän kumppanit on ITSE tehnyt valintansa jotka on nyt tähän johtanut.Toivon että saatte kaiken kuntoon ja ne asiat pää kopan sisällä selvitetyksi.

#voimahalit#