En pysty hallitsemaan vihaani. Kun napsahtaa, niin huudan jo valmiiksi

up

Minäkin sanoisin, että mieti kaikessa rauhassa mitä sinä vihaat. Mikä on se juttu siellä keiken takana, jota sinä vihaat. Minä luulen, että se lapsi se ei ole. Sitten olet löytänyt sen asian niin mieti miksi se sun elämässä on ja voisiko siitä päästä eroon. Mulla vihan laukaisi vauva-ajan väsymys ja syy oli lapsuuden kodista omituista asioista. Pitää sitä, pitää tätä.. Kun aloin tunnistaa sitä vihaa ajoissa ja puhisin sen pois heti niin se ei enää pääse sellaiseksi isoksi, jota on vaikea käsitellä. Opettelin olemaan vihainen ennen kuin olin oikeasti vihainen niin se vihaisuus on hallittavissa. Nykyään en ole enää edes niin usein vihainen vaan sietokyky on lisääntynyt hirveästi. Mulla oli myös joku ihme luulo lapsen kyvyistä. Pidin pientä lasta jotenkin tyhmänä aikuisena. Eli että lapsi ei vain tiedä asioita, mutta pää toimii kuin aikuisen pää. Ja kunhan mä vaan kerron miten asiat on niin sitten se lapsi toimii kuten kuuluu. Lun tajusin, että lapsi on Lapsi ja toimii kuten lapsi niin helpotti omaa toimintaa myös aika lailla. Lapsikin toimii paremmin kun ei odoteta älyttömiä ja halataan paljon. 

[quote author="Vierailija" time="16.02.2013 klo 10:26"]

Ja otan lapsesta kiinni. Olen niin kateellinen, kun muut saa lapsensa hoitoon ja viettää omaa aikaa.  Miten onnistuu vihan hallinta?

[/quote]

Ainakin eräs tuttavani sai avun joltain kriisikeskuksen järjestämätä vihanhallintakurssilta. Suurimmissa kaupungeissa ainakin on sellaisia.

Jos olet uupunut, niin tukiperhe voisi puoltaa teillä paikkaansa, siitä voit kysyä neuvolassa (jos lapsesi on neuvolaikäinen) .

Mä en ota lapsesta kiinni, mutta paiskon tavaroita ja huudan :( Vihaan itseäni.

Vihan hallintaan apu riippuen siitä, mistä viha oikeasti johtuu.

Jos olet äärettömän väsynyt, täytyisi levätä... Tukiperhe tms. taikka jos nyt suinkin jostain löytyisi lapsenvahti tai osa-aikainen hoitopaikka?

Jos olet masentunut ja ahdistunut, etsi hyvä ihminen sitten mielenterveysapua lääkärin kautta; terapia ja lääkkeet ja asioista puhuminen auttavat oikeasti.

Mistä se viha johtuu?

Minulla on ollut kausi, jolloin olin äärettömän vihainen. Olin siinä rajoilla olinko lapsia kohtaan fyysisesti väkivaltainen. Oikeasti olin vihainen miehelleni, jostai ei ollut mitään apua mihinkään (ei ollut kokonaan miehen vika, oli huonossa kunnossa ja teki sen mitä pystyi), ja koko elämäntilanteelle, jossa mikään ei mennyt kuten olisin toivonut, eikä minulla ollut mitään omaa, ei hetkeäkään omaa aikaa. Aina piti sopeuttaa kaikki, mitä tein, lasten tarpeisiin ja ikävaiheisiin, ja meinasin tulla hulluksi, varsinkin kun pienin nukkui tosi huonosti.

Aika auttoi, mutta rehellisesti sanottuna olisi ehkä kannattanut mennä puhumaan jonnekin. Ihan siis oman itseni vuoksi, koska on uuvuttavaa olla aina vihainen. Tsemppiä ap. Toivottavasti saat edes joskus omaa aikaa ja omaa tilaa, ei aikuinen ihminen muuten meinaa oikein kestää.

Itsehillinnästä

http://hyvaterveys.fi/artikkelit/Itsehillint%C3%A4%C3%A4-voi-oppia/568/

Voi johtua myös hormoneista, yleensä tai e-pillereiden hormoneista. Kun minä söin pillereitä olin hermoheikko, itkin joka päivä ja raivosin lapselle. Itse kuvittelin että syy oli luonteessani ja viinaan menevässä miehessä. Mutta kun vihdoin lopetin hormonien syönnin, muutuin kuin taikaiskusta, vaikka mies ei muuttunut mihinkään. Onneksi joku varoitti minua pillereistä silloin, muuten olisin itse, ja varsinkin lapseni kärsinyt vielä pidempään.

ei tällästä tyhmää juttua! Oon 13

Opettele itsehillintää ja tyyneyttä. Kenelläkään ei ole oikeutta raivota hulluna toisille ihmisille, oli temperamentti ja hormonitaso mikä hyvänsä. Inhoan tuollaisia raivopäitä, ja niillä tuntuu aina olevan joku hyvä syy ja puolustus raivolleen.

Ketjun alussa oli jo hyviä vinkkejä, en siis ala niitä toistamaan mutta itse äitinä ajattelen että millainen lapsuus lapsillani on. Ja saako heihin käydä käsiksi? Tahdonko että lapseni vaikka tottuu heittelyyn ja hakee niin tekevän kumppanikseen? Tottakai itseään pitää kunnioittaa niin ettei sitä keneltäkään hyväksy, miksi sitten vanhempi voisi opettaa lapselleen että "ei saa lyödä" ja tekee itse niin?

Jokainen meistä tekee väärin ja virheitä. Niitä voi katua, pyytää anteeksi ja muuttaa toimintaansa. Mieti miksi raivoat lapselle. Mutta tottakai meistä jokaisella on oma luonteemme: osa on räiskyviä ja äänekkäitä, talo heiluu kun komentaa ja joku huokailee ja pihisee hiljaa. Mikä ihmeen oikeus ysillä on asettaa itsensä toisten yläpuolelle? Tuleeko hyvä mieli? Miksi edes luit koko aloitusta jos tarkoitus on tullä rääpimään aloittajalle. Toivottavasti lyöt varpaasi kynnykseen tuosta. :/

Kannattaa miettiä vaatiiko lapselta liikaa.

Ja mitenkä niin "kaikilla muilla" lapset käyttäytyy? Älä nyt liioittele.

Sinun pitää löytää itsellesi hyvä arki ja tunnistaa jo hetket kun alkaa sapettaa, päästellä jotenkin terveellisemmin höyryjä ja olla armollinen itsellesi. Tuskin tuo nro 9.ään kovin terve ja tasapainoinen on...

Sinun kannattaa kääntyä vaikka neuvolan puoleen ja pyydä apua vaikka perheneuvolasta apua miten saatte ongelmatilanteet muuttumaan. Miten parantaa sinun ja lapsen välistä kommunikointia? Miten pärjätä paremmin ja vaan itseluottamusta omaan toimintaan.

Kyllä elämään ääntä mahtuu. Enempi itseäni on äänekkäänä äitinä mietittänyt MITÄ huudan. On ihan naurettavaa tyhmyyttä jos joku huopatossutehtaassa viihtyvä tässä ketjussa kehuu miten on niin paljon parempi -noloahan tuo on! Vähän kuin tulisit parjaamaan että kyllä kaikkien kuuluu tykätä ruusuista tai makaroonilaatikosta kun sinä niin teet. Et ole sitten elämässäsi vielä oppinut että meistä on moneksi? Ei ole yhtä oikeaa tapaa toimia, mutta kaikista ruminta on tuollainen itsensä muiden yläpuolelle nostaminen.

Siitä pääsee niin, että tekee sen vihan näkyväksi itselle ja muille. Sillä tavalla sitä pääsee tarkastelemaan, siitä saa otteen.

Minäkin olen ollut vihainen sillä tavalla, että se vahingoitti lapsia. Syitä oli monia, äärimmäinen väsymys oli yksi, mutta tärkeintä oli se, että en antanut itselleni lupaa ilmaista omia tarpeitani ja tunteitani enkä täyttänyt niitä. Alistuin ennen kuin kukaan minua olisi edes alistanut, ja ajoin ihan itse itseni sellaiseen tilanteeseen että tuntui että en pysty hengittämään, ja mun on taisteltava itselleni edes jotain tilaa.  Tämä käytösmalli siis tuli omasta lapsuudestani mutta ei siitä sen enempää.

Minulle auttoi ja auttaa, että lähden pienelle matkalle. Ei tarvitse edes mennä kauas, pääasia että saa olla ihan yksin. Sitten, kun olen yksin, kutsun kaikki ne vihan ja häpeän tunteet ja tarkastelen niitä ja tavallaan juttelen niiden kanssa. Ja AINA sieltä alta paljastuu jokin asia, jokin todellinen ongelma, jota en ole halunnut nähdä, mutta jonka voi korjata. Sille vihalle on aina joku syy, sen tehtävä on saada mut muuttamaan asioita, ja minä itse kieltäydyn tekemästä niin. Ei sillä ole lasten kanssa yhtään mitään tekemistä, ja miehenkin kanssa paljon vähemmän kuin mitä haluaisin ajatella. 

Onko sulla mahdollista päästä ikinä mihinkään yksin, ap?