Hankkia / Saada - Ei Hankkia / Ei Saada Lapsia

No jo minä ehdin ihan tuonne ukin perään kommentoimaan ennen kuin tämän luin=) mutta siis kerrassaan kauniisti kirjoitettu ja hienoa, että uskaltaa ihan kertoa näkemyksen!! Koko bändille vauvasta vaariin nyt taas sitä (ehkä jo vähän tylsää) henkistä suklaakakkua (jonain päivänä mä lähetän aidon jollain konstilla, tai sit vaik reseptin ja raaka-aineet....hahah) ja aurinkoisia päiviä. Mahtavaa että on ihmisiä jotka uskaltavat sanoa mitä mieltä ovat ja seistä sen takana!!!!!!!!

Kiitos kun jaoitte tämän meidän lukijoiden kanssa. Silmäkulmani ehkä kostui, mutta syytän siitä hormoneja ;)



Onneksi tällä tarinalla oli onnellinen loppu! (Tai tarinahan tietty jatkuu edelleen :) )

Kiitos ukki, kun kerroit tarinanne. Minä en aiemmin kommentoinut Jennin mielipiteitä herättänyt keskustelua. Jotenkin tuntui, kuin minulla ei olisi ollut oikeutta. Oma tarinamme kun päättyi hyvin.



Mieheni ja minä yritimme lähes kahden vuoden ajan tulla raskaaksi. Ei tärpin tärppiä, sinnikkäästi omin nokkinemme ja ilman muiden apua. Lopulta uskallauduin lääkäriin asian tiimoilta. Sieltä kotiuduin pienen pilleripurkin ja uusien ohjeiden kanssa. Ei onnistanut taaskaan. Luovutimme. Päätimme, että elämää on ilman lapsiakin, vaikkakaan ei sellaista josta olimme haaveilleet. Käänsimme elämämme ylösalaisin työpaikoista lähtien.



Pian istuinkin vessanpöntöllä ja tuijotin kyynelsilmin raskaustestiä, johon oli ilmestynyt viiva. Seuraavana keväänä syntyi pieni tyttö, upein pieni olento, mitä olin koskaan nähnyt.



Päätimme, että toinen saisi tulla vaikka heti, jos olisi tullakseen. Mutta enää emme alkaisi samaan rumbaan. Ei tarvinnutkaan, sillä päivälleen vuosi siitä, kun olin nähnyt sen

maagisen viivan, tuijotin toista samanlaista. Olimme epäuskosta, onnesta ja hieman kauhustakin tyypertyneitä. Kerroimme ilouutisen heti kaikille.



Kahden viikon päästä kaikki musteni. Seuraavana päivänä makasin pöydällä ultrattavana, pala kurkussa tuomiota odottaen. Olimme päättäneet jo aamulla että keskenmenon myötä emme enää lapsia yrittäisi saada. Ruudulla sykki pieni sydän - toinen oli sammunut. Ilosta ja surusta turtana, pelko matkassa kannoin pientä poikaamme vielä kuukausia, kunnes hän päästi ensiparkaisunsa 11 kuukautta myöhemmin kuin isosiskonsa.



Olen aina ajatellut, että asiat järjestyvät aina lopulta parhain päin. Kenties nytkin. Ehkä meistä ei olisi ollut kolmen pienen lapsen vanhemmiksi. Mutta ehkä... Jossittelut, mutat ja ehkät kulkevat elämässämme lapsien, kuten muidenkin asioiden, tiimoilta. Koskaan ei voi tietää, mitä nurkan takana on. Ehkä parempi niin. Pitää mennä sillä, mitä on annettu, saatu tai hankittu. Sanoi sitä miksi tahansa.



Kiitos kun Jenni aloitit tämän keskustelun, kiitos ukki kun otit siihen osaa. Aiemmin minun ei ole tarvinnut pukea näitä tuntojani sanoiksi. Nyt oli korkea aika.

Ukki. Osasit kiteyttää kyllä tosi hyvin tuon hankkia/saada -näkökulman lapsettomuuden kanssa kamppailleen näkökulmasta. Nimim. toinen samaista tietä kulkenut

voih, ei olisi pitänyt tulla tännee 72h synnytyksestä. Nyt tippuu silmät itkusta. Valtavan kauniisti kirjoitettu valtavan vaikeasta asiasta. Kiitos Ukki.

Ihana teksti.



neljättä vuotta lasta yrittäneenä pystyn samaistumaan ja tuntemaan tuskan. muutenkin kyseinen saada/tehdä lapsia kysymys herättää aina paljon ajatuksia... yleensä tässä tilanteessanegatiivisia.

Täytyy yhtyä edelliseen kommentoijaan, et todella kauniisti kirjoitettu ja todella pystyn eläytymään tunteisiin.

Täällä yritetty lasta 5 vuotta ja tuloksena 3 peräkkäistä keskenmenoa+ muutama kemiallinen. Sen jälkeen 2 vuotta meni ilman plussaa. Lapsettomuusklinikalla yritettiin inseminaatiota ja siinä huomattiin miehen sperman yhtäkkiä saaneen vasta-aineita ja normaalisti siis lapsia ei tulisi. Siitä sitten taas hormonipiikittelyjä+muita lääkkeitä ja Icsi hoito. tuloksena 5 munasolua, joista 3 käyttökelpoista. 1 Siirrettiin ja siitä epäonnistuminen taas kerran. Joulukuun 20 päivä tehtiin PAS. molemmat pakkasessa olleet alkiot sulatettiin ja toinen selvisi ja siirrettiin. 27.12 päätin malttamattomana testata ja TAAS pääsin tuijottamaan niitä kahta maagista viivaa(2 vuotta edellis kerrasta) Kyyneleet valui poskillani kun olin niin riemuissani- samalla kuitenkin vanhan Km pelot alkoivat. Viikolla 6 tuli ensi kerran verta ja menetin toivoni. Kuinka ollakkaan pieni sydän löytyi. seuraava kerta oli viikolla 10 jolloin verta tuli kerralla ainakin puoli litraa. Jälleen itkien sairaalaan ja valmistauduttiin kaavintaan. Ultrassa kuitenkin löytyi pieni, joka kovasti heilutteli käsiään ja oli hyvin voiva. Taas meni kuukausi ja olo alkoi olla hieman luottavaisempi, kunnes.. Tänä aamuna heräsin jälleen verenvuotoon ja eikun sairaalaan. Nyt vuotoon liittyi jo kipeitä supisteluja. Ultrassa kuitenkin kaikki jälleen hyvin.

Alkaa olla jo niin väsynyt olo, vaikka kuinka kovasti toivoo ja rukoilee,että kaikki menisi hyvin ja lopputuloksena olisi se, että minustakin tulisi viimeinkin ÄITI..

Tämä jatkuva epätietoisuus tekee hallaa ja vaikka kuinka yrittää rentoutua, niin mielessä pyörii kuitenkin taustalla aiemmat epäonnistumiset.

Tällainen on toistaiseksi meidän lapsen hankkimis/saamis historia ja jos tämä ei tuo tulokseksi sitä kaikkein ihaninta asiaa, niin jään lapsettomaksi. Enää en jaksa lähteä siihen lääkärissä ravaamis, hormonipiikittely ja kalenterin mukaan elämisrumbaan



Nyt menossa 14+3 toivottakaa onnea matkallemme.

Minäkään en kommentoinut edeltävään keskusteluun. Minulla ei ole ollut koskaan ongelmia lasten hankkimisessa, mutta lapseton olen silti. Esikoispoikamme menehtyi kahden päivän ikäisenä täysin hyvin menneen raskauden päätteeksi. Hän oli minulle annettu lahja, jota en saanut pitää sylissäni kun yhden päivän. Nyt olen uudelleen raskaana viikolla 17, mutta Saadaanko tämä lapsi kotiin saakka, en tiedä. Se on suurin haaveeni että niin kävisi.



Termi on minulle ehkä enemmän saivartelua. Olen hankkiunut raskaaksi, mutta toivon saavani tämän lapsen pitää. Tämä sanapari kuitenkin jakaa mielipiteet niin moneen läjään, itse kenenkin omalta kokemuspohjalta.

Ihana ukki, että otit osasi omalla tarinallasi tähän keskusteluun.

Ihana Jenni, että sen verran vielä tökit, että nämä kommentit lähtivät käyntiin.

Ja ihanat te kaikki muut upeat ihmiset, jotka olette tähän perään kertoneet tarinanne. Maailma kauneus ja kovuus tiivistettynä tarinoihinne, kosketti sieluani lukea niistä jokaikinen.



Itse yhdyn täysin Ukin viimeieen toteamukseen: "c) mitä se loppujen lopuksi minulle kuuluu ennen kuin lapsi on maailmassa ja voimme kaikki sitten yhdessä iloita."

Kaikki muut termit, ja niiden oikein tai väärin käyttäminen, menevät besserwissereiden ja saivartelun piikkiin -siis omasta mielestäni. Sen takia en minäkään ottanut osaa siihen aiempaan keskusteluun.



Itselleni syntyi marraskuussa täydellinen pieni enkeli-tyttö. Hän itse päätti tulla meidän elämäämme, juuri tuollaisena ja juuri tuolloin. Niin minä asian koen.



Sekään ei ollut mikään itsestäänselvyys sen jälkeen, kun 27-vuotiaana sain sydämentahdistimen. Lääkärit eivät osanneet sanoa voinko saada lapsia masiinan kanssa -tahdistinpotilaiden keski-ikä kun tuppaa normaalisti olemaan lähempänä eläkeikää ;) Kahteen vuoteen en tullutkaan raskaaksi. Yritimme tai emme yrittäneet, miten sen nyt ottaa. Jos ehkäisyä ei käytä, niin kai sitä enemmän tai vähemmän yrittää... Valehtelisin, jos väittäisin, ettei testejä tullut jo aiemmin tehtyä viivojen toivossa. Tulin kuitenkin lopulta, ehkä yllättäenkin, raskaaksi. Mikä onni!



Seuraavat yhdeksän kuukautta jännitettiinkin sitten kuinka kroppa, ja sydän, sen kestävät. Lisämausteena päälle sisätautispesialistin ja kardiologin sotasuunnitelmat itse synnytystä varten, siltä varalta, että masiina ja/tai pumppu päättävät olla siitä koettelemuksesta eri mieltä. Lopulta kaikki meni kuitenkin hyvin :)



Tämän kaiken jälkeen en voi sanoa kuin, että onko sillä todella lopulta mitään väliä hankinko vai sainko tyttäreni. Ainoastaan sillä on väliä, että hän on luonamme nyt. Ihana kun on <3

Aina ei valitettavasti lapsettomuus lopu pnnellisesti.

Olemme 3-kymppinen pariskunta, meillä on kaksi lasta joista kumpikaan ei koskaan saanut syntyä. Enää emme voi saada lasta yhdessä. Meidän kohdalla enää ainoa tie saada lapsi on adoptio.

Ikinä enää en voi tulla raskaaksi ja käydä sitä läpi. Se fakta on hajoittanut minua ihmisenä ja nuorehkona naisena. On usein tullut mieleen että mikä virka minulla enää on kun en voi toteuttaaa haavettamme ja saada lasta.

Meillä lapsien saaminen on ollut kiitettävän helppo tie, joten tämä nosti kyyneleet silmiini. Mulla huomenna 12+0, joten perästä tullaan, Tintti. Mä niin toivon teille kaikkea hyvää, ja että saisitte pitää tämän lapsen!