Rehellisesti: Mikä tuli ÄITIYDESSÄ ikävänä yllätyksenä?

lasten syntymä karkoitti kyllä ihan kaikki pois elämästämme.

Teki niin tai näin aina miettii ettei ole ollut tarpeeksi hyvä ja onko valinnat olleet oikeita.

äitiys oli hienoa, lapsi ihana, kotonaolo kivaa. Töihinmeno ja hoitoonvienti sujui mukavasti.



Mies ei auttanut kotitöissä, yöheräämisissä, alkoi kiukutella ja olla pois, lakkasi kiinnostumasta seksistä ja muutenkin välit menivät ihan totaalisesti. Parisuhde ei siis kestänyt lasta:(

Ja sitten pettymys omiin vanhempiin. Puheissa ovat maailman ihanimpia isovanhempia ja hoitavat lapsia. no, kertaakaan ei ole edes tuntia voitu olla lasten kanssa. Aina menevät vaikeaksi, kun kysyy.

Siitä asti elämäon ollut aika helvettiä. Onneksi on lapset mutta kun en meinaa jaksaa hoitaa niitä.

miten paljon pahaa maailmassa on. Ei fobiana vaan ihan realistisia perusjuttuja joita voi tapahtua kaikille (koulukiusatuksi joutuminen, väkivallan kohteeksi joutuminen, loukkaantuminen jne.). Mahdollisuus, että oma lapsi saattaa kokea jotain niistä, kirvelee jo nyt :( .



2 tytärtä, vauva ja leikki-ikäinen

ettei ekan vuoden aikana tullut mitään, mitä en ollut odottanutkin. Ekan kerran petyin itseeni kiukuttelevan taaperon kanssa, joka sai ja saa välillä minutkin kiukuttelemaan kuin kakara. Aina mä olen tiennyt olevani kiukkupussi, mutta kait sitä jotenkin herpaantui, kun vauvalle ei voinut kuvitellakaan suuttuvansa. Ei osannut enää odottaa, että suuttuisi taaperoonkaan! :)

vaikka on sukulaisia, niin kukaan ei koskaan auta, vaikka miten huonosti asiat olisivat.

Ihan haluttiin tähän tilanteeseen, ei sopis valittaa, mutta kun aiheena on valittaa niin meillä kun lapsilla ikäeroa on 14 kk niin tämä eka talvi kahden vaippaikäsen kanssa on ollut raskasta! Toki, palaudun vielä syksysestä synnytyksestä ja olo on päivä päivältä parempi kun valosuus pitenee joka päivä.. Mutta kahden vaippaikäsen pukeminen ja riisuminen ei kohota mieltä ja syyllistän itseäni sillä etten yksinkertaisesti jaksa joka päivä lähteä pakkaseen tarpomaan päämäärättömästi -Esikoinen ei oikein tajua vielä pulkkamäestä..



Mutta uskon että ensi talvi menee mukavammin -ellen ole innostunut miehen kanssa uudestaan perheenlisäyksestä ja oksentelen ja väsyttää.. ;)

Ja se kuinka raskasta kahden alle 2v. kanssa todella onkaan! Kuopuksen vauva-vuosi oli yhtä h....iä, varsinkin isonsisaruksen kauhea mustasukkaisuus, joka jatkuu yhä...:(

ja muutenkin siihen on totuttelemista että pitää olla läsnä 24/7.Ehkä se johtuu siitä kun raskauskin oli yllätys..mutta kyllä minä lastani rakastan.. enemmän kuin mitään muuta ♥

Luulin aina, että JOS onnistun vuosien yrittämisen jälkeen sen lapsen saamaan, kestän mitä vain, en hermostu koskaan ja olen HYVÄ ÄITI!!! Katin kontit, olen raivonnut ja huutanut ja menettänyt malttini satoja kertoja tämän kymmenen vuoden aikana. Kuitenkin rakastan sitä lasta enemmän kuin MITÄÄN koskaan.

Se oma aika jonka saa esim. ostosreissuja tai liikuntaharrastuksia varten (kun mies tai sukulaiset hoitavat) menee huolehtiessa, kuinkahan ne nyt siellä kotona pärjäävät. Olen palannut töihin, ja siitä en tunne syyllisyyttä, mutta sitten se muu aika pitäisi yrittää olla lapsen kanssa 100-prosenttisesti.



Tunnen syyllisyyttä myös siitä, että usein töistä tullessa toivoisin kellon olevan jo 20.30 (ts. lapsen nukkumaanmenoaika), että saisin rauhassa vain rötköttää sohvalla tuntematta tätä syyllisyyttä.



No, ehkä se syyllisyydentunto helpottaa lapsen vanhetessa.

mutta aina vannoin, että en lakkaa panostamasta ulkonäkööni. Vaan kuinkas kävikään... Ei vaan ole aikaa huolehtia itsestään niin kuin ennen, ainakaan nyt kun lapset ovat vielä pieniä. (vauva ja 2-v.) No, eipä se ulkonäkö nyt olekaan tärkeysjärjestyksessä ekana, mutta jonkin verran vaikuttaa itsetuntoon.

En tajunnut miten kypsää puuhaa se on, kun vauva pari ekaa kuukautta söi kaiken hereilläoloaikansa. Tämän jälkeen alkoivatkin rintaraivarit...

Ystävät vaan häipy vauvan syntymän jälkeen, koitin alkuun pitää yhteyttä, mutta kai meidän elämät ovat sitten liian erillaisia. Kavereillani ei ole vielä lapsia.



Vanhemmiltani ei olla kysytty kuin kerran lastenhoitoapua ja se riitti, oli sen verran vaikeaa toimintaa.



Ihanaa siis, mutta niin kovin yksinäistä:(

ja se ettei apua ole herunut yhtään isovanhemmilta. Jaksettu ollaan kuitenkin 3 vuotta ja ihan hyvin. Kiva ois kyllä joskus päästä miehen kanssa ihan kahdestaan jonnekin.