Lue keskustelun säännöt.
Miten päästä eroon sisäisestä alemmuudesta ja häpeästä?
07.01.2013 |
Olen nuoruudessani töppäillyt ja häpeän niitä vuosia tosi paljon. Töppäilyt eivät kuitenkaan näy esim. rikosrekisterissä tai luottotiedoissa, tai muutenkaan päälle päin mitenkään.
Nykyään olen perheellinen, työssäkäyvä ihminen. Minusta pidetään työkaverina. Silti minua ahdistaa tosi paljon menneet! Pelottaa, että joku täällä saa tietää menneisyyteni, ja koen, että maineeni olisi sitten mennyttä. Asiat ovat sellaisia, jotka kenties pitää jossain vaiheessa lapsillekin kertoa, sillä ne ehkä heille selviävät esim. sukuni kautta jossain vaiheessa.
Tunnen olevani jotenkin solmussa tosi pahasti. Tekee mieli paeta uteliaita (hyvää tarkoitttavia) työkavereita, en uskalla keneenkään tutustua siinä pelossa että hän saa kuulla menneestäni jostain.
Suurin ongelma on se, että asumme pienellä paikkakunnalla, jossa elämä on hyvin normitettua, ja kaikista tiedetään kaikki. En usko, että ahdistaisi isommassa kaupungissa.
Mies vaan ei suostu muuttamaan, eikä lapsiakaan tekisi mieli repiä irti muodostumassa olevien ystävyyssuhteiden keskeltä...
Miten ihmeessä selviän tämän ahdistukseni kanssa! Tämä on jotenkin ihan ylimitoitettua...
Kommentit (6)
on auttaa heikko-osaisia.
Heti pääsee tilanteeseen jossa on hyödyllinen, arvostettu, moraalisesti korkealla tasolla ja luultavasti myös pidetty. Hyviä syitä olla häpeämättä itseään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta itse ainakin nostan hattua ihmisille, joilla on ollut hyvin huonot lähtökohdat ja he ovat selvinneet ns. kunnon kansalaisiksi.
Mennyt on mennyttä, etkä sitä enää voi muuksi muuttaa. etkä voi sillekään oikein mitään, että jos ne asiat joskus myöhemmin tulee pintaan. Ei se asia etukäteen murehtimalla muuksi muutu. Joten parempi vaan elää nykyhetkeä ja sitten jos joskus ne asiat tulee esiin, sitten käsitellä ne.
Riippuu nyt vähän asioiden laadusta, mutta itse en lapsille kertoisi menneisyyden pimeitä puolia spontaanisti. Sitten jos ne joskus tulee esiin niin käsitellään, mutta muuten ei. Esim. itse olen ollut sekakäyttäjä aikanaan ja sekoillut miesten kanssa paljon, mutta en todellakaan tätä lapsille ala selostaa että hei, äitinne on ollut huumehuora. Onneksi me kyllä asumme Helsingissä missä jutut ei niin kierrä...
Noin se juuri onkin, että pitäisi olla murehtimatta, oi kun pystyisikin! Kadun, että tuli suostuttua muuttaa tänne landelle - aiemmin isossa kaupungissa ei ahdistanut ollenkaan nämä jutut, nyt taas päivittäin niitä mietin tuskissani. Kai tähän vaikuttaa sekin, että lapset kasvaa, ja pelkään sitä päivää jos/kun ne jotain kuulee, ja minun täytyy heille kertoa... Tai ei heillekään kertominen niin kammota, vaan se, että heidän kauttaan kenties "koko kylä" tietää... Ahdistaa. Ap
Noin se juuri onkin, että pitäisi olla murehtimatta, oi kun pystyisikin! Kadun, että tuli suostuttua muuttaa tänne landelle - aiemmin isossa kaupungissa ei ahdistanut ollenkaan nämä jutut, nyt taas päivittäin niitä mietin tuskissani. Kai tähän vaikuttaa sekin, että lapset kasvaa, ja pelkään sitä päivää jos/kun ne jotain kuulee, ja minun täytyy heille kertoa... Tai ei heillekään kertominen niin kammota, vaan se, että heidän kauttaan kenties "koko kylä" tietää... Ahdistaa. Ap
jos joskus käy noin että tilanteesi tulee tukalaksi siellä jos ne asiat leviää kylällä, niin ehkäpä miehesi sitten suostuisi sieltä jo pois muuttaamaankin? Voi kuitenkin olla ettei ne asiat koskaan tule esiin ja yleiseen tietoon ja saatte elää siellä ihan rauhassa.
Mitä tulee tuohon murehtimisen lopettamiseen, niin minusta ihminen pystyy hallitsemaan varsin pitkälle omaa ajatteluaan. Kun sitä tarkkailee, niin voi huomata milloin mieli aloittaa jonkun tietyn levyn pyörittämisen sisäisessä puheessa, esim. juuri menneisyyden murehtimisen tai asioiden paljastumisen pelon märehtimisen. Silloin voi päättää, että ei, minä en jatka tätä ajattelua, ja kääntää huomionsa muualle. Vaatii vain tietoisuutta siiät, mitä mielessä milloinkin pyörii, ja päättäväisyyttä lopettaa sellaisten ajatusten pyörittely, joiden pyörittely vain ahdistaa ilman että siitä olisi mitään hyötyä.
Sehän tässä huvittavinta onkin, että olen jo työni puolesta sellaisessa asemassa, että minua pidetään ns. hyvänä ihmisenä, mitä en sisäisesti todellakaan koe olevani. Päin vastoin, koen olevani susi lampaan vaatteissa, ja jotenkin vielä enemmän pelkään "paljastumista".
Jännä juttu sinänsä, että jos itse kuulisin jostakusta samaa kuin itsestäni, en katsoisi kieroon, mutta olenkin paljon avarakatseisempi kuin suurin osa...
Ap
Mennyt on mennyttä, etkä sitä enää voi muuksi muuttaa. etkä voi sillekään oikein mitään, että jos ne asiat joskus myöhemmin tulee pintaan. Ei se asia etukäteen murehtimalla muuksi muutu. Joten parempi vaan elää nykyhetkeä ja sitten jos joskus ne asiat tulee esiin, sitten käsitellä ne.
Riippuu nyt vähän asioiden laadusta, mutta itse en lapsille kertoisi menneisyyden pimeitä puolia spontaanisti. Sitten jos ne joskus tulee esiin niin käsitellään, mutta muuten ei. Esim. itse olen ollut sekakäyttäjä aikanaan ja sekoillut miesten kanssa paljon, mutta en todellakaan tätä lapsille ala selostaa että hei, äitinne on ollut huumehuora. Onneksi me kyllä asumme Helsingissä missä jutut ei niin kierrä...