Anna Perhon vinkit parempaan elämään: "Muutos ei ole koskaan helppo prosessi"

"Todellinen onni asuu isoissa asioissa kuten terveydessä, ihmissuhteissa ja toimeentulossa."

Tällaista kun lukee ja vielä diipadaapaa siitä, miten "muutos on omissa käsissä" on kuin lyötäisiin märällä rätillä naamaan: altistuin työpaikallani homeille, ja juu, olen kroonisesti sairas loppuelämäni. Olen sairas ja köyhä - ja julminta on, että elämä on kovin rajoitettua. Miten haet töihin tai opiskelemaan uuteen ammattiin, kun alat oireilla niin monessa paikassa?

Sairastuminen tapahtui muuten valtion leivissä, jotta kiitos vaan Suomen valtio elämäni pilaamisesta. Ja Anna Perholle terveisiä, että jos ei ole oikeasti kokenut kovia, niin ei voi asettua muiden yläpuolelle ja ruveta neuvomaan muita.

Syytät TAAS muita elämäsi pilaamisesta!!!

Aloita uusi parempi elämä!

suunnattomasti nämä pikku-Sarasvuot, vaikka ymmärrän hyvin että Perhollakin on asuntolainaa maksettavana, ja jos kirjanlärpäkkeellä saa muutaman euron lisää, niin sehän on vaan onnellinen asia. Eikä minulta pois.



Mutta silti. On helppoa pitää positiivista asennetta yllä, kun on terve, kun läheiset ovat ainakin elossa, ehkä jopa hekin terveitä, ja kun on edes jonkinlainen toimeentulo, eikä elämässä ole henkisen tai fyysisen väkivallan uhkaa tai suuria toimeentulovaikeuksia. Ei siihen tarvita juuri elämänhallinnan oppaita.

etteivät ihmiset edes huomaa sitä. Aina on vika jossain muussa. Sellainen minäkin ennen olin. Koskaan ei voinut olla positiivinen ja iloinen kun aina oli jotain pielessä.



Aloitin asenteen muuttamisen jo vuosia sitten ja kas, elämäni on enimmäkseen hyvää ja iloista. Lähestulkoon kaikista asioista löytyy niitä positiivisia puolia. Joskus sitä ei heti huomaa, vaan menee jopa vuosia ennenkuin asian tajuaa. Onnellisuus on asenne. Joka ei tätä opi, ei ole onnellinen koko elämänsä aikana, kun aina vaan odottaa, että ne olosuhteet ovat riittävän hyvät että voi olla onnellinen.



Ihmisillä on tapana huomata vain ne negatiiviset asiat ja unohtaa positiiviset. Minä ajattelen, että mikään ei ole sattumaa, ei edes ne ikävät asiat ja ne on tarkoitettu että oppisimme jotain.



Ja olen itse kokenut sairautta (parannuin lopulta vaihtoehtoisilla menetelmillä kun lääketiede ei kyennyt auttamaan), avioliitto oli todella onneton (nyt erittäin onnellinen), kaksi minulle hyvin läheistä ja rakasta ihmistä on kuollut, on ollut taloudellisia huolia (nyt menee hyvin), menetin työpaikkani, ensimmäinen yritykseni epäonnistui...



Mutta päätin, etten jumiudu suruun, masennukseen, epätoivoon. Kun yritys epäonnistui, ideoin uuden, tein kovasti töitä ja nyt menestyn hyvin. Avioliitto alkoi parantua kun päätin lopettaa itsesäälissä kieriskelyn ja mieheni syyttelyn sijaan päätin muuttaakin itseäni. Läheisten kuolemat olivat kovimmat paikat, mutta niistäkin selvisin ja tietenkään en niitä olisi toivonut, mutta nyt tunnen, että kun selvisin sain voimaa kestää muitakin vastoinkäymisiä. Entiset isot murheet kutistuivat pikkuruisiksi. Tänään olen onnellinen, että sain tuntea nuo kaksi ihanaa ihmistä.



Kaikki tämä on vaatinut ennakkoluulottomuutta ja aivan uudenlaista asennetta. Kamalaa ajatellakaan millaista elämäni olisi, jos eläisin sitä "normaalisti". Niin hullua kuin se onkin, olen menettänyt monta ystävää positiivisuuden takia. Heistä tällainen on ällöttävää ja vastenmielistä, enkä ymmärrä miten vaikeaa heillä on. No, toisaalta olen saanut enemmän uusia ystäviä kuin olen menettänyt.



Kukaan muu ei muuta elämääsi kuin sinä itse.

etteivät ihmiset edes huomaa sitä. Aina on vika jossain muussa. Sellainen minäkin ennen olin. Koskaan ei voinut olla positiivinen ja iloinen kun aina oli jotain pielessä.

Aloitin asenteen muuttamisen jo vuosia sitten ja kas, elämäni on enimmäkseen hyvää ja iloista. Lähestulkoon kaikista asioista löytyy niitä positiivisia puolia. Joskus sitä ei heti huomaa, vaan menee jopa vuosia ennenkuin asian tajuaa. Onnellisuus on asenne. Joka ei tätä opi, ei ole onnellinen koko elämänsä aikana, kun aina vaan odottaa, että ne olosuhteet ovat riittävän hyvät että voi olla onnellinen.

Ihmisillä on tapana huomata vain ne negatiiviset asiat ja unohtaa positiiviset. Minä ajattelen, että mikään ei ole sattumaa, ei edes ne ikävät asiat ja ne on tarkoitettu että oppisimme jotain.

Ja olen itse kokenut sairautta (parannuin lopulta vaihtoehtoisilla menetelmillä kun lääketiede ei kyennyt auttamaan), avioliitto oli todella onneton (nyt erittäin onnellinen), kaksi minulle hyvin läheistä ja rakasta ihmistä on kuollut, on ollut taloudellisia huolia (nyt menee hyvin), menetin työpaikkani, ensimmäinen yritykseni epäonnistui...

Mutta päätin, etten jumiudu suruun, masennukseen, epätoivoon. Kun yritys epäonnistui, ideoin uuden, tein kovasti töitä ja nyt menestyn hyvin. Avioliitto alkoi parantua kun päätin lopettaa itsesäälissä kieriskelyn ja mieheni syyttelyn sijaan päätin muuttaakin itseäni. Läheisten kuolemat olivat kovimmat paikat, mutta niistäkin selvisin ja tietenkään en niitä olisi toivonut, mutta nyt tunnen, että kun selvisin sain voimaa kestää muitakin vastoinkäymisiä. Entiset isot murheet kutistuivat pikkuruisiksi. Tänään olen onnellinen, että sain tuntea nuo kaksi ihanaa ihmistä.

Kaikki tämä on vaatinut ennakkoluulottomuutta ja aivan uudenlaista asennetta. Kamalaa ajatellakaan millaista elämäni olisi, jos eläisin sitä "normaalisti". Niin hullua kuin se onkin, olen menettänyt monta ystävää positiivisuuden takia. Heistä tällainen on ällöttävää ja vastenmielistä, enkä ymmärrä miten vaikeaa heillä on. No, toisaalta olen saanut enemmän uusia ystäviä kuin olen menettänyt.

Kukaan muu ei muuta elämääsi kuin sinä itse.

Minulla on nyt kai alkamassa jokin tuonkaltainen muutosprosessi. Toivon ja uskon, että sitä kautta saisin lisää valoa elämääni. Vanhempani ja kuusi muuta läheistäni ja lahisukulaistani on kuollut 9 vuoden sisällä. Lapseni oli vuosikausia koulukiusattu ja yksinäinen, koulusta putoili jatkuvasti huonoja uutisia. Mieheni teki kaiket illat töitä eikä osallistunut arkielämäämme. Alkoholia alkoi kulua liian usein. Töissä eräs kollega otti minut hampaisiinsa ja puhui perättömiä. Paras ystäväni käänsi selkansä, sanoi, ettei voi ymmärtää miltä minusta kaiken sen keskellä tuntuu. Äitini kuolema vuosi sitten avasi jotenkin silmäni, että nyt tämä piehtarointi saa riittää. Jospa minä itse voisin vaikuttaa omaan elämääni ja millainen se on. Ensiksi aloin miettiä omaa hyvinvointiani - vaihdoin liikuntalajit toisiin, toista harrastetaan lapsen kanssa yhdessä. Aloin lukea iltaisin kiinnostavaa kirjallisuutta tissuttelun sijaan. Mietin mitä syön, olen vähentänyt valkoista viljaa ja sokereita ne viimeisetkin. Ajattelen, että kaikkia en voi miellyttää, mutta kun itse ja lähimmät tietävät totuuden. Mieskin on yhtäkkiä vähentänyt tietokoneella istuskelua ja kotiin tullessani on ruoka yhä useammin ollut odottamassa valmiina. Lapsi vaihtoi koulua ja saa nyt olla rauhassa, kerää rohkeutta ystävien löytämiseen. Takapakkeja tietty tulee, mutta kuten sanoin, ehkä jotain on alkanut.

etteivät ihmiset edes huomaa sitä. Aina on vika jossain muussa. Sellainen minäkin ennen olin. Koskaan ei voinut olla positiivinen ja iloinen kun aina oli jotain pielessä.

Aloitin asenteen muuttamisen jo vuosia sitten ja kas, elämäni on enimmäkseen hyvää ja iloista. Lähestulkoon kaikista asioista löytyy niitä positiivisia puolia. Joskus sitä ei heti huomaa, vaan menee jopa vuosia ennenkuin asian tajuaa. Onnellisuus on asenne. Joka ei tätä opi, ei ole onnellinen koko elämänsä aikana, kun aina vaan odottaa, että ne olosuhteet ovat riittävän hyvät että voi olla onnellinen.

Ihmisillä on tapana huomata vain ne negatiiviset asiat ja unohtaa positiiviset. Minä ajattelen, että mikään ei ole sattumaa, ei edes ne ikävät asiat ja ne on tarkoitettu että oppisimme jotain.

Ja olen itse kokenut sairautta (parannuin lopulta vaihtoehtoisilla menetelmillä kun lääketiede ei kyennyt auttamaan), avioliitto oli todella onneton (nyt erittäin onnellinen), kaksi minulle hyvin läheistä ja rakasta ihmistä on kuollut, on ollut taloudellisia huolia (nyt menee hyvin), menetin työpaikkani, ensimmäinen yritykseni epäonnistui...

Mutta päätin, etten jumiudu suruun, masennukseen, epätoivoon. Kun yritys epäonnistui, ideoin uuden, tein kovasti töitä ja nyt menestyn hyvin. Avioliitto alkoi parantua kun päätin lopettaa itsesäälissä kieriskelyn ja mieheni syyttelyn sijaan päätin muuttaakin itseäni. Läheisten kuolemat olivat kovimmat paikat, mutta niistäkin selvisin ja tietenkään en niitä olisi toivonut, mutta nyt tunnen, että kun selvisin sain voimaa kestää muitakin vastoinkäymisiä. Entiset isot murheet kutistuivat pikkuruisiksi. Tänään olen onnellinen, että sain tuntea nuo kaksi ihanaa ihmistä.

Kaikki tämä on vaatinut ennakkoluulottomuutta ja aivan uudenlaista asennetta. Kamalaa ajatellakaan millaista elämäni olisi, jos eläisin sitä "normaalisti". Niin hullua kuin se onkin, olen menettänyt monta ystävää positiivisuuden takia. Heistä tällainen on ällöttävää ja vastenmielistä, enkä ymmärrä miten vaikeaa heillä on. No, toisaalta olen saanut enemmän uusia ystäviä kuin olen menettänyt.

Kukaan muu ei muuta elämääsi kuin sinä itse.

Minulla on nyt kai alkamassa jokin tuonkaltainen muutosprosessi. Toivon ja uskon, että sitä kautta saisin lisää valoa elämääni. Vanhempani ja kuusi muuta läheistäni ja lahisukulaistani on kuollut 9 vuoden sisällä. Lapseni oli vuosikausia koulukiusattu ja yksinäinen, koulusta putoili jatkuvasti huonoja uutisia. Mieheni teki kaiket illat töitä eikä osallistunut arkielämäämme. Alkoholia alkoi kulua liian usein. Töissä eräs kollega otti minut hampaisiinsa ja puhui perättömiä. Paras ystäväni käänsi selkansä, sanoi, ettei voi ymmärtää miltä minusta kaiken sen keskellä tuntuu. Äitini kuolema vuosi sitten avasi jotenkin silmäni, että nyt tämä piehtarointi saa riittää. Jospa minä itse voisin vaikuttaa omaan elämääni ja millainen se on. Ensiksi aloin miettiä omaa hyvinvointiani - vaihdoin liikuntalajit toisiin, toista harrastetaan lapsen kanssa yhdessä. Aloin lukea iltaisin kiinnostavaa kirjallisuutta tissuttelun sijaan. Mietin mitä syön, olen vähentänyt valkoista viljaa ja sokereita ne viimeisetkin. Ajattelen, että kaikkia en voi miellyttää, mutta kun itse ja lähimmät tietävät totuuden. Mieskin on yhtäkkiä vähentänyt tietokoneella istuskelua ja kotiin tullessani on ruoka yhä useammin ollut odottamassa valmiina. Lapsi vaihtoi koulua ja saa nyt olla rauhassa, kerää rohkeutta ystävien löytämiseen. Takapakkeja tietty tulee, mutta kuten sanoin, ehkä jotain on alkanut.

Alkoholia käytin siis minä, ei mieheni. Hän istuu yleensä työhuoneessaan kaiket illat ja selaa sähköpostejaan. TAI välillä suunnittelee mootoripyöräreissujaan Keski-Eurooppaan. Nyt ajattelen, että istukoon, saanpahan katsoa televisiosta mitä haluan ja puuhailla rauhassa omia asioitani, tutkailla vaikka mielenkiintoisia blogeja.

No sittehän sä tiedät että se onni asuu siellä terveydessä, kun kerran olet onneton kun menetit terveytesi!!! Itselläni myös vaikea elämä alusta lähtien ja jatkuva taistelu masennusta vastaan, mutten silti ole vihainen perholle, vaikka on selvinnyt helpommalla. Tiedän että olen itse ainoa joka pystyy taistelemaan tätä masennusta vastaan, vaikkei se niin helppoa ole kuin jotkut helpommalla elämällä selvinneet kuvittelee ja apu ei olisi pahitteeksi.

suunnattomasti nämä pikku-Sarasvuot, vaikka ymmärrän hyvin että Perhollakin on asuntolainaa maksettavana, ja jos kirjanlärpäkkeellä saa muutaman euron lisää, niin sehän on vaan onnellinen asia. Eikä minulta pois.

Mutta silti. On helppoa pitää positiivista asennetta yllä, kun on terve, kun läheiset ovat ainakin elossa, ehkä jopa hekin terveitä, ja kun on edes jonkinlainen toimeentulo, eikä elämässä ole henkisen tai fyysisen väkivallan uhkaa tai suuria toimeentulovaikeuksia. Ei siihen tarvita juuri elämänhallinnan oppaita.

Erittäin monet vakavasti sairaat pitävät positiivista asennetta yllä. Minäkin tunnen yhden kuolemansairaan, joka on äärettömän positiivinen ja nauttii joka päivästä. Tunsin myös miehen, jolla meni laman aikana kaikki ja asui pelastusarmeijan yömajassa (ei alkoholisti), ja oli todella positiivinen ja teki vapaaehtoistyötä. Ja näitä tapauksia riittää.

Onni on asenne. Piste.