Miltä sinusta tuntui keskenmenon jälkeen?

Ei enää miltään, takana 7 keskenmenoa, 2 tervettä lastakin on siunaantunut, viimeiset 2 km kun yritetään kolmatta lasta.



Alkuun se oli ihan kamalaa, neljännen perättäisen jälkeen olin jo aika epätoivoinen, mutta kun se kaavittiin ja tutkittiin, löytyi myös syy miksi menee kesken, ja nyt elämä on paljon helpompaa. En enää panikoi jokaisesta kahvikupposesta tms. sillä tiedän, etten ole itse voinut aiheuttaa keskenmenoa millään tekemisilläni tai tekemättä jättämiselläni.

Surullistahan se toki on, joka kerta kuitenkin, sillä meille ainakin lapset ovat joka kerta (olleet) toivottuja. Tosin hormoonit tekevät oman osansa, itse olen todella itkuherkkä raskaana ollessani ja hetkenhän se vie ennen kuin hcg laskee ja olo normalisoituu. Mulla on vielä lisäksi se lohdutus, että tulen todella helposti raskaaksi...

Vauva oli toivottu.

keskenmenoja ollut vaikka millä viikoilla.



Mun onneni on ollut se, että raskaudun helpolla.

Sitten alkoi tulla sellainen ahdistava olo. Mietin milloin vauvan olisi pitänyt syntyä ja kuinka ihanaa se olisi ollut. Mietin varmasti asiaa pitkään ja la kohdalla tulee tosi paha mieli.

lähinnä, että ai, nyt oli sen vuoro tulla mun kohdalle, kun todennäköisyydet keskenmenolle kuitenkin ovat yleisesti aika suuret.



Oli kaksi keskenmenoa peräkkäin kolmannen lapsen jälkeen, neljäs oli silleen, että saa tulla, jos on tullakseen, mutta ei jäädä murehtimaan, jos ei neljättä lasta saada. Molemmat oli tosi alkuraskauden keskenmenoja. Äidilläni oli keskenmeno minun ja isomman sisarukseni välillä (meillä väliä yli 10 v), joten olin aina odottanut, että en raskautuisi helposti ja että keskenmenoja olisi. Joten tuntui vaan siltä, että no nyt se odotettu keskenmeno sitten tuli. Varmasti olisin ollut surullinen, jos olisi tapahtunut myöhemmillä viikoilla, mutta tässä vaiheessa se oli vain biologiaa, ei vielä lapsi.

oli toivottu

Turhautuminen siitä etten voi asialle yhtään mitään, ja että kaikki odotettu ja toivottu raukeaa sanoisinko verenä viemäriin.



Suru menetettyä elämää.

Myös tunne, että oma keho on epäkelpo kun ei onnistu pitämään vauvaa elossa. Kesti aina pari kuukautta ennenkuin vaikka seksin aikana pystyi tuntemaan olonsa hyväksi ja kelvoksi.



Keskenmenoja neljä, viikoilla 7-11, raskauksia ei varsinaisesti yritetty mutta vauva olisi kyllä ollut tervetullut.

km puolentoista vuoden yrityksen jälkeen.

Viikoilla 6+ , 12+ , 23+ viimeisin tuntui ja tuntuu edelleen pahalta ja tekee surulliseksi:( poika pieni syntyi yllättäen kotona äidin käsille ja nukkui pois siinä sylissä ennen ambulanssin tuloa:(

Ekalla kerralla kyllä maailma aikalailla romahti, oltiin yritetty vauvaa jo yli vuosi. Eikä sellaista olisi uskonut etukäteen omalle kohdalle. Onneksi jo olemassaoleva esikoinen lohdutti ja piti ajatukset itsessään.



Sitten välissä onneksi tulikin pikkuveli.



Toinen keskenmeno ei tuntunut paljon miltään. Olin alunperin asennoitunut että siinä saattaa käydä niin, enkä heti odottanutkaan että meille tulee vauva, olin "vain raskaana". Toivottu sekin raskaus oli, mutta jopa yllättävää kun tärppäsikin heti, me kun oltiin vasta aloitettu yritys. Ja elämäntilanne siinä kuussa juuri heitti vähän häränpyllyä, niin sekin mietitytti. Toisaalta siis jopa pieni helpotus että meni kesken, vaikka oltais me se lapsi haluttu. Ehkä sellainen "kohtalo päätti näin olevan hyvä" -fiilis..