Kuka sinua kannattelee jos omat voimat ei riitä?
Tajusin juuri, että mulla on kaksi ihmistä, joiden apuun voin luottaa jos itse "väsyn", mieheni ja yksi vanha ystävä. Vähissä on loppujen lopuksi ihmisen tukipilarit, kun joskus oikein pysähtyy miettimään. Kuitenkin olen onnellinen, että minulla on nämä kaksi. kaikilla ei varmaankaan ole yhtään...
Kommentit (22)
Yksi vanha ystävä kanssa löytyy. Kiitos heistä.
Kuka? Vaiko mikä?
Jos omat voimat ei riitä, tukeudun tsapuolisesti kaikenlaisiin läheisiin ja epäläheisiin kuullakseni humaaneja versioita siitä mite kestää ja mitä tehdä. Yksi sanoo että syö. Toinen tulee tiskamaan. Kolmas lähtee kanssani kävelylle. Neljäs kuuntelee murheitani puhelimitse.
Kukaan heistä ei joudu kantamaan kaikkea minussa.
Loppujen lopuksi kasaan itseni yksikseni näiden tukien pohjalta ja olen kiitollinen. Teen myös kaikkea kaikille läheisille ja ei-läheisille kovan paikan tullen.
Ja vastaukseni on ystäväni, joka on mua 27 vuotta vanhempi :)
Kukaan muu ei jaksaisi, vaikka kenties välittääkin. Jumalaan en usko.
Olemme aina tukeneet suvussa lähiomaisia. Kun äitini oli lapsi heidän perheelleen tapahtui ikävä onnettomuus ja se yhdisti perheitä. Olemme hyvin tiivisti vieläkin toistemme tukena jopa seuraavassa sukupolvessa.
Exästä on usein apua, mutta ei siihen voi luottaa, että jos voimat totaalisesti loppuvat, exästä on tueksi. Jos minä en jaksa tehdä, asioita ei välttämättä tehdä. Tunnen kyllä useammankin ihmisen, jotka luultavasti mielellään auttaisivat, mutta ei heistä ole sellaiseksi henkiseksi tueksi, olen itse vahvempi. Exällä on vahvuutta varmaan saman verran kuin minulla, mutta ei välttämättä ymmärrä tilannetta. Äitinikin varmasti tekee ja tekisi kaikkensa minun hyväkseni, mutta ei hänestäkään ole minua kannattelemaan. Eli täytyy vain toivoa, että selviydyn..
onhan kavereita ja muita toki mutta tuo on ainoa ketä tuntuu oikeasti kiinnostavan, ja sehän saa toki rahaakin siitä että ap:lla lie asiat paremmin. Luulen että moni semmoinen joka on tajunnut tämän "yksin täällä ollaan loppujen lopuksi" niin on kehittänyt semmoisen ironisen suhtautumistavan elämään.
Nyt jo paremmin, mutta syksyn olen ollut todella lopussa. Kukaan ei vaan huomaa miten rikki olen ollut... Jotenkin olisin odottanut jonkinlaista tukea ja ymmärrystä. Tai en edes tiedä mitä odotin. Mutta mieheni, äitini tai isäni olivat kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Oma vikani, mitäs en puhunut mitään, mutta kun tilanne oli jo se, etten pystynyt enää puhumaan :-(
olen oikeastaan tilanteessa, etten pysty huolehtimaan itsestäni, kuuluisin laitoshoitoon varmaankin.
Jonain päivänä varmaan kuolen esim. nälkään tai sen aiheuttamaan onnettomuuteen, eikä kukaan edes huomaa kovin pian.
Puhu läheisten, seurakunnan- tai terveydenhuollon henkilöstön kanssa!
ja ei ole vitsi. oikeasti mulla ei ole ketään. monet kriisit menty täysin yksin. sukulaiset ei tue, rahaa kyllä syytävät mutta kukaan ei puhua pukahda. meillä ollut suvussa tapana lakaista ikävät asiat maton alle ja olla hiljaa.
ja Jeesus lähettää niitä ihmisiä, jotka vie eteenpäin arjessa.
Sossuun ja lastensuojeluun tukeudun, yhteiskunnan apu on tullut tutuksi jo teinistä alkaen kun omista vanhemmista ei siihen ollut.
on ainoa, jota kiinnostaa, miltä musta tuntuu. Häneen en tietysti tukeudu, vaan minä olen häntä varten. Joskus olisin luottanut mieheeni, enää en. Äitiinkään en täysin luota. Pelkään että hän syyllistää minua. On mulla rukous.
Voihan perkele! Olen itse heikko tapaus, mutta täydestä sydämestä voimia teille.
tarjolla mieheltä, parhaalta ystävältä ja totta kai omilta vanhemmilta. Olen vain niin itsepäinen, että silloin kun omat voimat ei riitä, ainoat ketkä näkevät valheeni lävitse (siis sen, että joo joo, jaksan ja voin hyvin) on oma mies ja paras ystävä.
Nyt kun asiaa todella aloin eritellä keksin kolmekin henkilöä, jotka voisivat ehkä olla avuksi. Isäni, eräs naapurini ja siskoni. Juuri tässä järjestyksessä. Isältäni voisin saada pyyteetöntä apua, ongelmana olisi vain äitini, joka ei pyyteettömään apuun pystyisi, vaan tekisi varmasti selväksi, että kaikki on minun syytäni ja miksi sitä nyt aikuista ihmistä pitää auttaa, hoitakoot omat asiansa. Naapuriltani ( minua 45 vuotta vanhempi) voisin saada henkistä tukea ja lastenhoitoapua. Siskoni saattaisi tilanteesta riippuen olla paras tukijani, toisaalta hän saattaisi olla myös samoilla linjoilla äitini kanssa. Mieheni on pettänyt ja valehdellut, joten häneen en kovan paikan tullen luultavasti luottaisi.
Suurin ongelma minun kohdallani olisi kuitenkin se, etten pyytäisi keneltäkään apua ja tukea, koska en haluaisi myöntää minkäänlaista epäonnistumista kenellekään.
vanhasta työkaverista tuli huoneen jakamisen myötä todella läheinen, niin ilossa kuin surussakin.
Mies, ja siskoni, paras ystäväni.