Miksi olit erilainen nuori
Kommentit (18)
Varmaan siksi, etta koko ajan sai paskaa niskaan aidilta. Olin jostain kumman syysta se, joka aina teki kaiken vaarin, suvun mustalammas jne. Ja ilmeisesti olen edelleen, vaikka on hyva ammatti, ei velkoja ja elama kaikin puolin kunnossa. Tosin muutin ulkomaille jo monta vuotta sitten kun en jaksanut kuunnella sita paskaa. Nyt kestaa ihan hyvin kun vaihdetaan puhelimitse pintapuoliset kuulumiset joka toinen viikko, ja jos se paskanjauhanta alkaa, voi luurin laittaa kiinni.
Olen kai melko tavallinen aikuinen, tosin en ota mitaan paskaa keneltakaan, joten kynnys siihen on aika matala.
Tästähän voisi kirjoittaa vaikka romaanin, mutta hyvin tiiviisti ilmaistuna olin erilainen nuori varmaan siksi, että vaikka kotona oli periaatteessa kaikki hyvin, niin emotionaalisesti oltiin ihan hukassa. Monta aikuista, joista kukaan ei oikein täysin aikuinen emotionaalisesti. Minusta tuli tyypillinen "kiltti kympin tyttö". Siinä missä normaalia olisi kai ollut kapinoida vanhempia ja opettajia jne vastaan, minä kapinoin ikätovereita kohtaan. Olin masentunut erakko ja yksin, turvauduin jonkinlaiseen ylemmyysharhaan pitääkseni itseni edes jotenkin kasassa ("olen syvällinen enkä tuollainen bimbo kuin nuo jotka iskevät poikia ja dokaavat"). Täysi-ikäisenä tulin sitten normaalimmaksi ja sosiaalisemmaksi.
En tiedä olenko tavallinen aikuinen. Ainakaan en ole muuten kuin parisuhteen osalta erityisen vakiintunut. Esim. ammattiura on edelleen aivan hakusessa vaikka olen jo kolmenkymmenen ohittanut. En kuitenkaan ole mikään erakko tai muutenkaan "onneton tapaus".
Varmaan sen takia, että koin aika voimakasta vierauden tunnetta ikätoverien tavoista ja moraalista jo ala-asteella. Mua kiusattiin koulussa, mutta se loppui kuudennella, yläasteella mulla oli jo paljon kavereita. Ala-asteella olin erottautunut muista vasten tahtoani (enkä oikein käsittänyt, miten), yläasteella erotuin myös ulkoisesti.
Synnynin ulkomailla, jossa kävin enimmäkseen expatien koulua ja muutin vanhempieni kotimaahan vasta teini-iän alussa. Tämän vuoksi en ole koskaan kokenut kuuluvani mihinkään kulttuuriin 100% vaan jotenkin olen aina emotionaalisesti hieman ulkopuolella, ikäänkuin puoliksi tapoja tarkkaileva antropologi. Tämä ei tosin ole koskaan aiheuttanut merkittäviä vaikeuksia tulla toimeen muiden ihmisten kanssa mutta on varmasti iso vaikuttaja siinä, miksi kaikkialla etsiydyn omaa tietään hieman normeista irrallaan kulkevien seuraan, koska heidän kanssaan tuntuu olevan helpompi olla oma itsensä.
"taiteellisempi" musiikki-ja elokuvamaun sekä pukeutumisen suhteen. Pikkukaupungissa ei ollut siihen aikaan kovin paljoa variaatiota minkään asian suhteen. Aikuisena koen olevani ihan tavis. Mutta yhdenmukaisuuden paine ei nykyään eikä tässä kaupungissa olisi niin kova, vaikka innostuisinkin jostakin oudommasta jutusta.
Mä vaan oon tämmönen. Siis pukeudun nykyään "normaalisti" ja näytän "normaalilta", mutta ei ne erikoiset vaatteet yms. olleet mitään kapinointia, mä vaan tykkäsin sellaisista jutuista ja tykkään edelleen. En vain koe että istuvat enää aikuiselle samalla lailla.
Yksinäisyyden takia. En ole tavallinen aikuinen, vaan masentunut ja onneton.
Terveysongelmat, tunnekylmä koti ja perusturvallisuuden puute. Ihan hyvät vanhemmat silti on, huono tuuri enemmän.
Koska en suostunut olemaan sellainen kuin ympäristö haluaa. Enkä suostu vieläkään.
Nuoruuteen kuuluu egosentrisyys, oman navan tuijottaminen, "kukaan ei mua ymmärrä", halu erottua joukosta ja olla erilainen. No, se menee ohi, se on terve ja normaali vaihe teini-iässä. Suurimmasta osasta kasvaa ihan tavallisia aikuisia.
Vanhempani eivät kertoneet koululle aivovauriostani joka tuli syntymässä ja aiheutti satunnaisia muistiongelmia. Halusivat minun luulevan olevani normaali tyttö koska olin muuten älykäs. Pelkäsivät että minut laitetaan erityisluokkaan jotka olivat siihen aikaan hirvittäviä paikkoja.
Tästä syystä muut ajattelivat että olen nirppanokkainen idiootti koska kaupungilla en tunnistanut aina ihmisiä ja unohdin läksyjä ja tapahtumia. En osannut myöskään "selittää" (luokkatoverini olisivat menestyneet Neuvostoliitossa kuulustelijoina! Sinä kerroit heille tai he keksivät epäedullisemman vastauksen.) miksi olin huono liikunnassa. Todettiin myöhemmin selän kierous ja että toinen jalkani on lyhyempi toista.
Minut leimattiin laiskaksi ja tyhmäksi ja uskoin siihen itsekin kunnes masennuin ja totuus löytyi kun sain lääkäriltä historiani.
Asiaa ei auttanut koulussa D-kupin rinnat. Seksuaalinen häirintä ja huorittelu oli jokapäiväistä. Pojat näkivät että punastun tuhmista puheista tai en tajunnut niitä. Olin koulun vitsi. Sukunimeni oli vitsi. Jos seisoin jossain ihan rauhassa toivoen ettei minua huomata niin siitäkin tuli vitsi. "Toi kannattelee seiniä" "kuulittekste mitä toi sano?"
Hauskinta oli että nämä tyypit leikkivät veljeni kaveria koulun ulkopuolella. Se kuuluisa poikien rehellisyys ja veljeys..... minuakin suurempi vitsi.
Minusta sai kieliä muille mutta jos minä sanoin jotain niin olin kielikello.
En mennyt poikia lähelle kuin vasta parikymppisenä. Tyttöihinkään en vieläkään osaa luottaa.
Epävakaa koti, itsekäs ja poissaoleva isä. Yksinäisyys, koulukiusaaminen koko yläasteen ajan. Mummu, joka oli asunut meidän kanssa kun olin pieni ja kasvattanut äidin ja isän ohella kuoli kun olin 15. Häntä edelleen kauhea ikävä.
Pukeuduin hurjasti ja otin lävistyksiä, mutta alkoholin, tupakan ja huumeiden kanssa en koskaan pelannut, pelottivat ja niitä käyttävät ihmiset vasta pelottivatkin.
Nyt "isona" näytän ulkoisesti enimmäkseen normaalilta normaalilta (joskus jotain hurjempaa kampausta löytyy jne), mutta masennus varjostaa elämää. Musta tuli teini-iän jälkeen feministi, puolustan hanakasti heikompien asemaa, siinä ehkä näkyy se kiusaamistausta. Hakeuduin vammaisalalle, muiden auttaminen tuntuu hyvältä vaikka aina ei meinais jaksaa (masennuksen lisäksi uniongelmat).
Varmaan siksi, että olin koulukiusattu ja ujo. Kiusattuna oleminen ei sitä ujoutta helpottanut, päinvastoin. Myös vanhempien ero ja eräs muu teini-iässä tapahtunut juttu vaikuttivat siihen, että olin ujo, sosiaalisia tilanteita pahasti jännittävä ja luottamuspulasta kärsivä teini.
Ja kyllä, minusta kasvoi ihan normaali aikuinen.
Ööööööh. No siis ei ollut minun juttuni ne joidenkin massateinien pissistelyt. Mutta siis niitä eri "ryhmiä" oli monia, mutta kai voisi sanoa, että jotkut olivat ernumpia kuin toiset.
En nyt kai poikatyttö varsinaisesti ollut, mutta ei yhäkään kiinnostaa laittaa naamaa ja hiuksia tai pukeutua sen kummemmin. Plus tykkäsin tietynlaisesta musiikista enkä NRJ popista, sitä kautta löyty omat piirit.
Millainen aikuinen olen? No en nyt sanoisi, että elämä on niin paljon erilainen kuin parhailla ystävilläni, mutta en osaa verrata kaikkiin ikäisiini. Lähinnä, koska jostain syystä 3 pitkäaikaisinta ystävääni kaikki päätyivät (eri kouluissa tosin) opiskelemaan kauppatieteitä ja muutenkin ollaan samantyyppisiä. Taidan elää vähän kuplassa, paha sanoa, että mikä on normaalia.
Koska en "osannut" pukeutua massavaatteisiin. Sovittelin niitä kyllä, mutta näytin vain typerältä. Ostin sitten vaatteita joissa tunsin oloni mukavaksi. Välillä halusin olla se pitkähiuksinen kauniisti meikannut ja pukeutunut pissis, mutta mä en vain osaa meikata enkä kantaa niitä vaatteita samalla tavalla. Ja olin myös ujo ja jotenkin koin ettei ne vaatteet kuulu mulle, ne kuuluu niille kauniille ja suosituille ihmisille. Ja edelleen olen samanlainen. Välillä haluaisin pukeutua "normaalisti" ja siististi, mutta en vieläkään osaa. Enkä ole löytänyt omaa tyyliä, tuntuu ettei mikään sovi mulle
En ole tavallinen aikuinenkaan. Samat uhmat kulkee yhä mukana. Välillä kanssaeläjät yllättyvät kuinka suoraan ja avoimesti joitakin asioita voikaan ilmaista.