Lue keskustelun säännöt.
Löytyykö kaikille sielunkumppani? 24-v ja ei koskaan edes seurustellut
31.12.2012 |
Minulle sinkkuna oleminen on aina ollut ihan luontainen olotila, enhän tiedä muusta. Rehellisesti sanottuna en ole koskaan edes halannut miestä, joka ei olisi minulle jotain sukua. Suudellut olen montaa sammakkoa, mutta vielä ei ole tullut prinssiä vastaan. Kaikki noista jonkin asteisessa humalatilassa, mutta silti en ole pitänyt itse tapahtumasta. No, eipä niihin ole tunteitakaan liittnyt. Tuntuu, että esim. nuoruudesta jäi jotain puuttumaan, kun yhden ainoata poikaystävää ei sieltä löydy eikä sitä rakkauden huumaa. Olen parisuhdepeleissä ihan lähtöruudussa ilman minkäänlaista ’harjoitusta’ kenenkään kanssa.
Ihmiset oikeasti varmasti yllättyisivät, jos tietäisivät tämän minusta. Ulkoisesti ei varmasti arvaisi. Olen urheilullinen, hoikka ja oikeasti ihan hyvännäköinen pakkaus. Tästä olen toki saanut kehujakin, mutta baarissa kaikki miehet on sen tietyn asian perään, enkä sellaisia ajattele mitenkään potentiaalisina. Kiinnostuneita miehiä on, mutta kukaan ei ole kolahtanut, niin en jaksa innostua. Ja tavallaan kun uskon, että se tulee eteen kun vähiten odottaa eikä siten, että jahtaa koirien ja kissojen kanssa.
Osalta minun ’tilaani’ vaikuttaa varmasti erittäin risainen isäsuhde. Isä kutsui milloin ämmäksi ja milloin miksikin, oli erittäin ilkeä ja kylmä ihminen, sen enempiä erittelemättä. Alitajuntani huutaa, että kaikki miehet haluavat vain hyötyä minusta ja käyttää hyväksi. Todella, todella vaikea kuvitella että olisin jonkun seurassa täysin oma itseni riisuttuina meikeistä ja kovasta ulkokuoresta. Mutta kuten sanoin, en osaa kaivata parisuhdetta, kun en tiedä millaista se on. Joskus tulee hetkiä, kun tajuaa miten poikkeuksellinen sitä tosiaan onkaan ja kuinka jotain ’puuttuu’. En käsitä, en vain löydä ihmistä joka miellyttäisi silmääni ja olisi kunnollinen + kiinnostunut vilpittömästi minusta.
Kommentit (10)
Ikää vaan on jo viisikymmentä vuotta. Tajusin jo hyvin nuorena, että minut on tarkoitettu elämään yksin. Ja viihdyn yksin. Kotini on kaunis ja viihtyisä ja vietän siellä suurimman osan ajastani ihan yksin. Joskus käyn ystävieni luona tai he käyvät luonani. Käyn myös konserteissa ja taidenäyttelyissä. Olen hyvin tyytyväinen elämääni, vaikka saan usein ihmetteleviä kommentteja: "eikö ole kamalaa elää yksin" jne. Olen vaan sanonut kaikille, että me kaikki olemme erilaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minäkään seurustelellut ikäisenäsi. Olin varautunut, mutta ei siitä huonoa ole seurannut. Ei ole eksiä, nyksiä vaan harkittu liitto ja harkittu tenava ja kaikki mennut ookoo.. onnea sulle!
olen 25 ja mulla on jotain pieniä viritelmiä joskus ollut, mutta muuten samat fiilikset kuin sinulla. En vain oikein koskaan kohtaa ketään, ketä kiinnostaisi, ja lisäksi viihdyn hyvin yksin.
Jotenkaan en edes pysty kuvittelemaan, millaista olisi vaikkapa asua toisen kanssa ja tosiaan olla kaikissa tilanteissa ihan oma itseni yms.. Viime aikoina olen alkanut ajattelemaan, että olisihan se kiva saada vaikka yksi lapsi ja koittaa sellaista perhe-elämää.. En vain todellakaan tiedä miten se onnistuisi!! Kun yritän ns. järkiseurustelua, minua vain alkaa ahdistamaan ihan mielettömästi, ja pakko lopettaa koko juttu.. Nykyään en edes paljoa tapaa miehiä; en jaksa käydä yökerhoissa ja töissä on aina samat naamat. Opiskellessa vielä oli edes jotain nurota vaihtuvaa porukkaa ympärillä!
Nettideittailuakin koitin, mutta ei vissiin ollut tarpeeksi motivaatiota.. Yksi ihan kiva oli ja sekin alkoi ahdistaa, kun ei ollut se oikea. Ne miehet vain kiinnostavat, joita en saa :(
En nyt osannut auttaa, mutta tosiaan täältäkin löytyy tällainen outolintu :)
Että ihan sielunystävä tuossa iässä jo! Ihana olet! Hyvää tulevaa vuotta!
Eiköhän jossain vaiheessa jossain tule joku vastaan. Alat vain uskottelemaan itsellesi, että on hyviä miehiä, jotka ei hauku eikä käytä hyväksi. Niitä nimittäin on. Sitten kun uskot sellaisen olemassaoloon, löydät todennäköisemmin sellaisen miehen.
On muitakin jotka eivät ole iässäsi seurustellut, myös paljon vanhempia. Tosin ongelmana tuntuu olevan ujous (ainakin veljelläni 28v)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eiköhän jossain vaiheessa jossain tule joku vastaan. Alat vain uskottelemaan itsellesi, että on hyviä miehiä, jotka ei hauku eikä käytä hyväksi. Niitä nimittäin on. Sitten kun uskot sellaisen olemassaoloon, löydät todennäköisemmin sellaisen miehen.
On muitakin jotka eivät ole iässäsi seurustellut, myös paljon vanhempia. Tosin ongelmana tuntuu olevan ujous (ainakin veljelläni 28v)
No minä en ole ujo, ja kuten sanoit, tuskin sitä minulle hyvää miestä baarista löytäisinkään, siellä kun ollaan kuin lihatiskillä konsanaan. Tuntuu vaan, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän kaikki alkaa olla varattu ja vaihtoehdot käy vähiiin. En kuitenkaan halua tai edes tunne että voisin ottaa jonkun ihan ok:n ilman sellaista jalat alta .efektiä joka niin paljon halajan.
PS. kiva kuulla etten ole ainoa ja ihan täysi friikki :)
Mulla melko sama tilanne, ikää 24 ja yhtään suhdetta ei takana. Mutta mä en käy edes baareissa, enkä juo humalaan. Lisäksi ystäväpiiri ön todella pieni ja jostain syystä kukaan heistä ei ole keksinyt alkaa parittajaksikaan... Eli kaikki pussailutkin on mulla jääneet välistä... Lisäksi en jaksa pitää ystäviin/kavereihin/tuttuihin aktiivisesti yhteyttä, joten uudet orastavat ystävyyssuhteetkin usein kuihtuu.
Toisaalta nautin yksinolosta, toisaalta ahdistaa... Koitan vaan ajatella, että joskus joku jossain tulee vastaan. Koska jotain olisi mukava kokea, vaikkei sitä elämän prinssiä löytäisikään.
Onneksi mulla on sentään aivan ihana isä :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta tuossa kolmenkympin tienoilla monet eroaa nuoruudensuhteestaan ja silloin vapautuu paljon hyviäkin miehiä markkinoille. Toivottavasti löydät jonkun sopivan. Itse harkitsin jo muuten hyvän, muttei säväyttävän miehen ottamista, kun sitten tapasin sen, joka vei jalat alta.
On ihan ok elää yksin, jos siltä tuntuu, oli syy mikä tahansa, vaikkapa sitten se isäsuhde. Tuossa iässä moni muukaan ei kaipaa sitä vakituista parisuhdetta. Mielesi voi vielä hyvin muuttua ja "harjoitustakin" tulla ennen kuin sitten joskus ehkä haluat vakiintua.
Minä olin enemmän tai vähemmän sinkkuna kolmekymppiseksi asti. Miehiä ja muutaman kuukauden poikaystäviä oli, mutta aina kävi niin, että ne miehet, joista kiinnostuin lähtivät. Minullakin takana ongelmallinen isäsuhde.
Sitten kolmekymppisenä halusin vakiintua ja perustaa perheen. Otin miehen, johon en ollut tulenpalavasti rakastunut, mutta joka oli hyvä mies ja minuun rakastunut. Tuloksena aika nopea avoliitto, yhteinen omistusasunto ja sitten lapsi.
Täytyy tunnustaa, että totuttelua yhteiselon alku vaati. Tuntuu vieläkin joskus, että kaipaan yksinoloa.
Usea ystävänikin meni samaa rataa. Ei pitkiä seurusteluja, vaan sitten kolmekymppisenä "suoraan asiaan".
Paitsi ikää 9 vuotta enemmän ja isäsuhteessa ei ole ollut mitään vikaa. Jos nyt hakemalla hakee vikaa, niin ehkä isä olisi voinut valaa enemmän miehistä itsetuntoa minuun.