Mielenterveysongelmat

Että vihaan koko sanaa...



Kesällä omasta halustai päädyin psyk.osastolle. Takana ero pitkästä suhteesta, työpaikoissa en pystynyt ahdistuksiltani olemaan, koin jatkuvaa huonommuuden tunnetta. Pelkäsin ja itkin, kuvittelin kaikkien inhoavan minua. Ammatillinen osaaminen katosi, tunsin itseni pelleksi. Häpesin itseäni. Masennuin ja hakeuduin siis hoitoon.



Kesä meni osastolla ja nyt jälkeen päin mietin tuota aikaa, se saa ihoni kananlihalle.



Ensinnäkin nyt ymmärrän miksi osastolla olo ahdisti.. minä tunsin olevani vankilassa, minulla ei ollut oikeutta hakea esim. iltapalaa jääkaapista klo 21 jälkeen, minulle määrättiin todella jykevä psyykelääkitys (kukaan ei vain kertonut tuolloin ettei niitä ole pakko syödä) lääkärini tykkäsi vain nostaa ja nostaa neurolepti lääkitykseni määrää.



Dg siis lievä kaksi suuntainen, johon lääkitys olisi todella massiivinen, jos olisin kaikkeen suostunut. Seroquel meni alkusyksystä annoksella 1g, näin paljon siksi kun minua ahdisti ja lääkäri puhelinohjeen mukaa käski lisäämään annoksen noin ylös (ahdistukseen en saanut bentodiatsepiinejä, koska keväällä 2011 söin niitä liikaa eli tapakäytöstä oli yli vuosi aikaa) rinnalle kombinoitiin milloin toista neuroleptia, uusia masennuslääkkeitä, mieltä tasaavia.. ja mitä minulle tapahtui? Voin kokoajan vain huonommin ja huomommin. Itsetuntoni on kesästä tähän hetkeen vain laskenut entisestään. Olen jo varma, ettei minulle enää töitä tulla koskaan antamaan, eihän minua kukaan enää palkkaa, koska olen jo kuolaava zombi.. nukun about 12 tuntia vuorokaudessa.



Lääkitykseni tällä hetkellä Seroquel Prolong 400mg, tarv ketipinor 25mg - 200mg, Risperdal 4mg ja Imovane 7,5mg. Lääkäri haluaisi tähän vielä Liton mukaan.

Tuolla lääkemäärällä minua ollaan laittamassa sairaanhoitajan töitä tekemään.



Hetkinen vain.. miksi minulla on vain manian estoon lääkkeet? Olen tullut kesän jälkeen mielialani kanssa vain alemmaksi ja alemmaksi. Lisäksi minulla on levottomuutta kehossa, lihasjäykkyyttä, säpsähtelyjä, järkyttävää väsymystä, mielialan alakuloa, toivottomuutta, itkuisuutta ja luovuttamisen periaate.



Pelkään itsessäni hypomanioita, en uskalla enää kotona siivota, en käydä lenkillä, en käy enää kaupassa, en tee enää päivisin mitään, koska tulkitsen mielialan nousut hypomaniaksi. Elämäni on siis eletty.

Töihinmenoa en uskalla edes harkita, koska se olisi jo manian puolelle menoa.



Niin.. tässä ollaan. Ainoa vaihtoehtoni on kuolema, ei tästä suosta nousta ylös enää neuroleptejä syömällä.