Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
alan pikku hiljaa löytää itsetuntoni ja sen seurauksena haluankin ehkä jättää mieheni..
07.10.2012 |
olen ollut kotona kahden lapsen kanssa reilut viisi vuotta. tämä aika on ollut ihanaa, vaikka olenkin omistautunut lapsilleni ehkä itseni kustannuksella. perheen perustaminen on ollut minun elämässäni käänteentekevä asia ja kadotin entisen minäni siinä muutoksessa. lisäksi en ollut ilmeisesti ihan perinteistä kotiäitityyppiä, sillä en ystävystynyt kovinkaan hyvin muiden äitien kanssa. tässä yhteydessä itsetuntoni sai useita kolauksia kun tuntemani superäidit käyttäytyivät minua kohtaan alentavasti ja jopa syrjivästi.
palasin töihin viiden vuoden kotiäitiyden jälkeen ja tuntui siltä kuin olisin päässyt paratiisiin! olin aina viihtynyt töissä (toisin kuin mieheni) ja nyt tuntui siltä kuin olisin löytänyt kauan kadoksissa olleen ystävän. pikku hiljaa itsetuntoni palasi, tunsin että olin jälleen minä: riippumaton, toimeen tuleva, vahva ja osaava.
nyt olen niin voimani tunnossa että haluan jättää mieheni. mies ollut aina tukenani mutta on täydellisen epäluotettava tiettyjen asioiden suhteen ja se on alkanut ärsyttää minua. meidän välisemme luottamus on kärsinyt monesti miehen lupailujen vuoksi enkä usko että haluan enää jatkaa tämän miehen kanssa.
mieheni lupasi tehdä erään tärkeän asian joka hänen on pitänyt tehdä jo pitkän aikaa. vaadin häntä päättämään aikataulun ts. sen päviän milloin asian piti olla tehtynä ja hän lupasi tehdä sen maanantaiksi. merkitsin asian kalenteriin ja ilmoitin että jos tekeminen myöhästyy tämän päivän yli, on jo myöhäistä. en kaipaa häntä enää tekemään asioita joita ei aio koskaan toteuttaa.
arvatkaa vaan tuliko maanantaina valmista? ei. en ole enää vihainen enkä edes vähän turhautunut vaan luovuttanut. en halua tätä elämään enää, tarvitsen ja ansaitsen enemmän!
Kommentit (6)
tuon kotiäitiyden jälkeisen vapauden tunteen tunnistan ja voin siihen samaistua. Kun pääsi ensimmäistä kertaa töihin, oli sellainen vapaus ja kuin "kadotettu nuoruus",päivät vailla jatkuvaa huolta ja juoksemista ja silmät selässäkin oloa. päivät, joiden hämärästi muisti olevan mahdollisia, muttei uskonut ehkä itse enää koskaan olevansa niin "vapaa". Vähän meikattu ja laitettu, uudet vaatteet päällä ja saa rahaa siitä että tekee paljon helpompia juttuja kuin kotona (josta taas ei saanut mitään)
Mutta se nyt vaan on sellaista hetken huumaa, alku ihastumista uuteen minään. Siitäkin tulee rutiinia, tylsää, tavallista, arkea... Mieti mitä menetät, jos eroat... voit menettää PALJON. Lapset on aina sun lapset, kuolemaan asti. Ja sinä olet jo enemmän kuin 20-vee, voit tuntea itsesi jälleen nuoreksi, mutta et ole. Olet aikuinen, jolla on aikuisen vastuut. Miehesi, tuo "luuseri" oli rinnallasi nekin vuodet kun olit väsynyt kotiäiti, ja itsetuntosi pohjilla. Etkö sinä nyt voimiisi palattuasi jaksakaan leikkiä perhettä?
Tietysti on sellainen maailma: työtä, illallisia, omia harrastuksia, tyttöjen iltoja, mutta eikö se juna vähän kuitenkin mennyt jo? Sinä perustit perheen, lapset odottavat iltaisin äitiä kotiin tekemään makaroonilaatikkoa ja halimaan päivän ikävän pois. Ja erosta huolimatta, siellä ne odottavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jos ovat hyvin tärkeitä, ei kai kukaan jaksa sellaista katsella. mutta jos taas pikkujuttuja, niin vika on jossain muussa kuin miehen teoissa.
et voi syyttää miestä kotonaolostasi, itse valitsit sen. mutta onko mies ollut jotenkin alistava sinua kohtaan kotivuosien aikana?
kotiäitivuosina en tajunnut miten pitkään mies onnistui luistamaan asioista joita hänen olisi pitänyt tehdä. aina löytyi jokin hyvä syy ja se syy oli aina jossakin muualla kuin hänessä itsessään.
en jaksa enää kuunnella hänen lupauksiaan. olen löytänyt itsevarmuuteni jälleen ja tajuan, että jos tässä elämässä jotain haluaa, on se otettava ihan itse. toisen panosta on turha odottaa pitkään! tämän kun tajusin, tuli samalla ajatus että mihin minä tuota miestä sitten enää tarvitsenkaan.. muuta kuin isäksi?
onko siis reilua jäädä huonoon ja epäkunnioittavaan suhteeseen vain lasten takia? tällä hetkellä olen mieheni suhteen aivan kylmä enkä halua olla hänen lähellään.
ne ovat? Jos ne ovat tyyliin taulun ripustamista seinälle, niin voisitko tehdä sen itse?
kyllä, pyydän miestäni nykyään tasan kerran tekemään taulun ripustamisen ja jos mitään ei tapahdu, teen sen itse. aivan kuten tuon rahaakin kotiin ihan itse. jos haluan ostaa kaupasta jotain, teen töitä ja ostan sen itse. jos mies ei jaksa herätä aamulla viemään lapsiaan tarhaan, teen sen itse vaikka olisin ollut yövuorossa. jos kaipaan jumppaa, vien lapset kuntosalin lapsinurkkaukseen ja painelen jumppaan.
en jää enää itkemään sitä että mieheni ei mielestäni saa mitään järkevää aikaiseksi!
Alue: Aihe vapaa
keskustelu tai seksi ei enää kiinnosta. en vain enää halua vaivautua turhan takia.
kommentteja, jooko? onko muille käynyt samoin esim. työhönpaluun seurauksena?