Vihaan exääni ja samalla kuitenkin säälin häntä...Miksi?

Tarina lyhyesti: rakastuin palavasti itseäni reilusti vanhempaan mieheen, muutin hänen luokseen ja huomasin jo pian, että alussa niin ihana mies muuttui ihan täysin. Jos en ollut jostain samaa mieltä, hän saattoi olla kolmekin viikkoa mykkäkoulussa. Ikinä ei ollut väkivaltainen, mutta henkisesti latisti minua koko ajan. Ajan myötä minusta, aiemmin niin itsevarmasta henkilöstä alkoi tulla alistettu.



Tulin raskaaksi ja silloin tein päätöksen lähteä. Yhteinen lapsemme on nyt 2-vuotias ja emme siis ole ikinä lapsen syntymän aikaan asuneet yhdessä. Olen antanut miehen käydä lapsen luona lähes silloin kuin hänelle sopii, sitten lapsi oli aina muutamia tunteja isänsä mukana ja noin vuosikkaasta alkaen lapsi on ollut isällään ehkä pari kerta kuussa yhden yön.



Meillä menee hyvin niin kauan kuin minä toimin, kuten mies haluaa. Päästän hänet kotiini, en ala seurustelemaan ja toimin lapsen kanssa kuten hän haluaa. Jos en vastaa puhelimeen (jos se on vaikka unohtunut kotiin), saan ihan kamalat huudot niskaani.



Minä en enää jaksa. Vihaan miestä ja tänään minulta pääsi tämä ulos. Taas kerran hän alkoi huutamaan, kun en ollut vastanut puhelimeen ja silloin huusin takaisin. Loppujen lopuksi sain kuulla, miten epäpätevä äiti olen ja psyykkisesti sairas jne. Muuten en olisi häntä ikinä jättänyt, hän ei tällaista elämää ole itselleen ja lapselleen toivonut.



Hän haukkuu siis minua minkä ehtii ja leikkii marttyyria. Minä vihaan häntä, mutta toisaalta hän saa minut tuntemaan itseni pahaksi ihmiseksi. Tämä on ihan kamalaa...Mitä minun pitäisi tehdä? Laittaa välit poikki ihan kokonaan ja tehdä tapaamissopimus ja antaa lapsi hänelle sen mukaiseksi? Ja ei välittää siitä, mitä hän sanoo?