Avioeroon liittyvästä syyllisyydestä selviäminen

Syyllisyys helpotti kun mies löysi uuden naisen. Ja itsekin sen jälkeen (vasta ) uuden kumppanin. Nyt annan itselleni luvan olla onnellinen.



Muista että ex-puolisosi on aikuinen. Ei lapsi. Hänellä oli vastuunsa avioliitostanne, ja jos hän ei tullut puolitiehen vastaan, et yksin olisi voinut pelastaa liittoa.



Syyllisyys voi olla myös hyväkin tunne. Kuuntele sitä, ja tunnista myös virheesi. Mieti miksi toimi niin kuin toimit. Oletko nyt yhtään kypsempi? Mitä opit itsestäsi ja parisuhteesta? Anna aikaa myös suremiseen. Ihmissuhteen katkeaminen on suuri suru, jokatapauksessa.



Sitten vähitellen, anna ne virheesi itsellesi anteeksi. Ja kohtele ex-puolisoa niin reilusti kuin voit. Puhu lapsille hänen hyvistä puolistaan.



Katso eteenpäin. Nauti lapsistanne ja elämästä! Se on parasta lapsille nyt!



Myös puhuminen auttaa. Saman kokeneille tai ammattilaiselle.



Itse myös rukoilin paljon ex-puolisoni puolesta, toivoen ja pyytäen elämäänsä kaikkea hyvää. Mutta jollet ole kristitty, se ei ehkä luonnistu -.



Näillä keinoin luovuin vähitellen syyllisyydestäni. En ole täydellinen ja annan myös itselleni virheet ja nuoruuden virhearvioinnit anteeksi. (naimisiinmeno ylipäänsä taisi olla virhe kun emme sopineet toisillemme, mutta se tajusin vasta vähitellen aikuisuuden myötä)



Iloa syksyyn ja elämään!

Minulla samantapaista, erosta jo yli kolme vuotta. Lapset voivat hyvin, eksä on onnellinen... Mutta syyllisyys ja etenkin suru perheen rikkoutumisesta kulkevat mukanani.



Mitään viisastenkiveä ei ole, tämä on selvästikin persoonakysymys. Toiset kantavat syyllisyyttä enemmän kuin toiset ja se piirre on itsessään vain hyväksyttävä. Voisitko ajatella, että vaikka osa syyllisyydestä on tervettä, osa on liioiteltua.



Tällaiset asiat ovat auttaneet minua vähän työstämään syyllisyyttä. Toivon, että kukaan ei tule nyt tuomitsemaan, sillä en jaksa avata kokonaistilannetta ja vakuutan että olen ihan hyvä ihminen ja kannan vastuuni tapahtuneesta - liiankin suuren, ja siitä tarve näille ajatuksille:



- Vihan tunteet eksää kohtaan: en ajattele vain, että rikoin lasten ja hänen perheen, vaan että myös oma unelmani perheestä tuhoutui. Meitä oli kaksi aikuista, emmekä osanneet hoitaa hommaa ja vastuu kuuluu molemmille.



-Muiden malli ja suhteuttaminen: eronneet ystäväni eivät juuri koe syyllisyyttä - siinä eivät myöskään tunnu kieriskelevän nekään, jotka pettävät tai kohtelevat toisia huonosti. Olen kuitenkin ollut inhimillinen ja rehellinen koko ajan, miksi minä siis poden? Voisinko oppia näiltä ihmisiltä jotain?



- Etäisyyden ottaminen: jos olisin oma hyvä ystäväni, tuomitsisinko itseni? Osaisinko hyväksyä ja tukea ystäväni päätöstä?



- Syyllisyyden hyväksyminen: elämässä vaan joskus tekee paskoja asioita, kukaan ei ole aina hyvä ja ylevä, eikä tarvitsekaan olla. Luulen itsestäni liikoja, jos asetan sellaiset standardit käytökselleni, joita en odota muidenkaan noudattavan. Yli-ihminenkö kuvittelen olevani?



Tällaisia keinoja olen siis käyttänyt itseterapiaan, joskus toimii hyvin ja joskus ei. Ehkä olen kutakuinkin sinut asian kanssa.

Molemmista viesteistä oli valtavasti apua ja helpotusta! Melkein itku tuli kiitollisuudesta.



Pystyn samastumaan moneen kohtaan molemmissa viesteissä, ja etenkin siihen, että koko avioliitto aikanaan oli virhepäätös, jossa koitin tunnollisuudesta sinnitellä.

mulla nyt erosta 2 vuotta. eroa tehtiin monta vuotta. oli ylipäätään multa virhe roikkua suhteessa, joka ei millään tavalla tyydyttänyt vuosikausiin. mutta sitten tuli lapset jne. se vanha tuttu tarina. lapset voivat nyt selvästi paremmin, kun 2 rauhallista kotia. exällä uusi kumppani. tai uudet. heh.

Tuota, että työnnätte puolet syyllisyydestä exän niskoille:



Minä itse olen jätetty,mies otti salasuhteen ja tieto tuli täysin puun takaa. Olin vilpittömästi yrittänyt tehdä parhaani avioliiton eteen, en vieläkään, vuosia eron jälkeen tiedä, mitä minun olisi pitänyt avioliitossa tehdä toisin.



Exä kuitenkin jatkuvasti muistuttaa, että minä olin avioliiton toinen osapuoli. Hän siis aina työntää zpuolet syyllisyydestä minunniskaani. En suostu ottamaan sitä vastaan. Sitä syyllisyyttä siis.



Eli tuo ajatusrakennelma, että exä on syyllinen myös, ei välttämättä poista teidän syyllisyyttänne.



Minusta ainut Asia, millä pääsette syyllisyydestä, on antaa itsellenne anteeksi. Googlaa Taikasanat.

Up 

Ei ole syyllisyyttä. Olin eron alulle panija ja todella syystä. Avioliitto oli kylmä ja mies ivallinen. Ei vietetty aikaa yhdessä eikä puhuttu, kun mies ei halunnut. Ero oli helpotus, vaikka sen kanssa vetkuttelin ja lopullinen päätös tuli kun ihastuin toiseen mieheen. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ero.

Se taas miten ex käyttäytyi eron jälkeen niin vahvisti vain oikeaa päätöstä