Lue keskustelun säännöt.
Miksi sanon vähän väliä mielessäni "Äiti"? Olen 35-v.
15.10.2012 |
Tämä on siis ihan totta, ei mikään provo. Monta kertaa päivässä sanon mielessäni "äiti" ilman syytä. Teen jotain tai ajattelen ihan muuta, ja sana vaan tulee tajuntaan päällimmäiseksi. Joskus sanon sen ääneenkin ihan huomaamatta, onneksi sentään vain yksin ollessani.
Tämä johtuu jotenkin turvattomuuden tunteesta, arvelen. Suhde äitiin on ollut aina vaikea ja vuosiin ei olla tavattu. Tiedän hänen kuulumisensa sisarusten kautta. Lapsuudessani ei ollut yhtään turvallista aikuista ja aikuisenakin on välillä vaikea tuntea olonsa turvalliseksi normaalielämässäkin.
Äidittelyä on jatkunut nyt muutaman kuukauden. Se ärsyttää itseäni. Olen elämäntilanteessa, jossa olen yksin vastuussa ihan kaikesta eikä minulla ola mitään tukiverkkoa. Olen yksin ja ehkä lapsuuden turvattomuus nostaa taas päätään?
Miten pääsen eroon tästä???
Kommentit (10)
Toivoisin niin kovasti, että sinulla olisi äiti, jolle voisit sanoa sen sanan oikeasti ääneen. Miten olisi psykologilla käynti ja kenties terapia?
Itselläni myös turvaton lapsuus, ja meni 10 vuotta etten kyennyt sanomaan äitiä äidiksi. Terapia 3v selkiytti hirmuisesti asioita.
Olen niin pahoillani ettei sinulla ole tukiverkkoa! Kenties voisit sellaista osata luoda terapian avulla? Turvaton lapsuus vaikuttaa niin moneen asiaan ihmissuhteissa, sitä helposti tulee itseriittoiseksi ja eristäytyy, eikä sekään kuitenkaan ole hyvä, vaikka ns. pärjäisikin... Tiedäthän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pääsin jopa siihen vaiheeseen, että en enää vatvo sitä katkeruutta pilatusta lapsuudestani. Tavallaan päästin irti terapian myötä ja aloin elää tätä hetkeä. Sitten terapia loppui ja aloin muistuttaa itseäni äidistä.
Mitä tää nyt on? Tätä ihmistä eli biologista äitiäni minulla ei ole ikävä mutta toivon, että minulla olisi oikea äiti. Äidin ehdoton rakkaus ja hyväksyntä, joita en ole koskaan saanut. Mutta ei kai sen takia pitäisi tällästä hokemista...
ap
Saatan ajatella myös: äiti mä rakastan sua. En ole koskaan hänelle sanonut niin enkä varmaan sanokaan. Meillä on hirveen ristiriitaiset välit. Välimatkaa satoja kilometrejä joten näemme harvoin. Ehkä se äiti vaan alitajunnassa on niin tärkee. Olen 40-vuotias.
Suret sitä, ettei sinulla ole sellaista äitiä, jota jokainen lapsi ja aikuinenkin tarvitsee.
Minulla sama suru edelleen välillä nostaa päätään, vaikka olen jo usein luullut käsitelleeni asian mm. terapiassa. Vihata en osaa enää, katkeruuskin on mennyttä, hyväksyneenikin asiat luulen, silti jostain se suru aina tulee ajoittain. Miksi minulla ei ollut äitiä. On se sekin, kun näkee omat lapset, ja kuinka niille olisi hirveää, jos joutuisivat kokemaan sitä mitä itse pienenä pienenä tyttörukkana.
Hyvä puolihan tässä surussa on se, että sen saa surra pois, pikku hiljaa, pala kerrallaan, vaikka tuskin se kokonaan koskaan loppuu. Ettei jää uskomaan ja toivomaan, loppuiäksi hakemaan jotain, mitä omalta äidiltään ei kenties koskaan tule saamaan.
Vaikka on se niin väärin ja epäoikeudenmukaista, mutta sellainen se maailma on paikoitellen - onneksi meillä on tilaisuus tehdä toisin.
Hali täältäkin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omilleni olen aivan erilainen äiti ja tavallaan valvon kokoajan itseäni, että en lipsu oman lapsuudenkodin kaavaan. Ikävä kyllä sisarukseni jatkavat äidin jalanjäljissä eivätkä kyseenalaista mitään. Olen siinäkin erilainen, eikä sisarustenkaan kanssa ole juuri yhteistä.
Äidittömyys, kun se äiti kuitenkin on olemassa, on valtava suru. Niin epäreilua ja käsittämätöntä, ettei omalle lapselle riitä yhtään rakkautta. Ei sitä voi ymmärtää. Siksi kai se kummittelee mielessä.
Kiitos tuestanne. :)
ap
"yliluonnolliselta" taholta.. Onko tämä jokin kehoitus, hoitaa välit kuntoon äidin kanssa? Tai ainakin yrittää. Tai käydä katsomassa äitiä.
Mistä näistä koskaan tietää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"yliluonnolliselta" taholta.. Onko tämä jokin kehoitus, hoitaa välit kuntoon äidin kanssa? Tai ainakin yrittää. Tai käydä katsomassa äitiä.
Mistä näistä koskaan tietää?
Meinasin kirjoittaa avaukseen, että jättäkää yliluonnolliset jutut omaksi tiedoksenne. En usko mihinkään tuollaiseen.
ap
että äidittömyytesi on luultavimmin lopullista. Ei se sitä kipeyttä poista ja suru on saatava surra. Olen onnellinen, ettet ole jäänyt janoamaan äitisi rakkautta riippumalla hänessä epätoivoisesti - tuloksetta.
onkin jokin syy - alitajuntasi haluaa sun käsittelevän aihetta?