Kauheeta kamppailua, yritän eroon katkeruudesta, vaikeaa on mutta eiköhän tämä vielä voiteta!

helpompi kommentoida jos kertoisit miksi olet miehellesi katkeroitunut ? Mutta mä en itse voisi kuvitella jatkavani parisuhdetta jos mies jotain sellaista tekee minkä takia todella joudun katkeroitumaan, en nyt tarkoita sitä että esim. se pääsee työmatkoilla ulkomaille ja mä vaan istuin kotona ja hoidan lapset tai kun kerran vakiinnuin miehen kanssa jo teininä jäi villit vuodet väliin ja vaikka kielikurssimatka käymättä, vaan Jos mies oikeasti olisi evännyt minulta jotain mitä todella olisin halunnut ja olisi ollut mahdollista saada, saattaisin sellaisesta suhteesta lähteä kävelemään koska en tiedä pääsisinkö katkeruudesta yli vai vaivaisiko se minua loppuelämäni. Joten mieti tarkkaan onko ikinä mahdollista päästä tuosta yli jos jatkatte parisuhdetta vai pitääkö sinun päästä siitä yli yksinäsi.

en nyt jaksa kaikkea alkaa luettelemaan. Tyhmä olen ollut kun en ennen ole lähtenyt ja nyt en enää lasten takia halua lähteä enkä osaa lähteä. Ja kun tuntuu ettei ole mitään ns järkevää syytä lähteä, esim väkivalta, pettäminen tai alkoholismi tms...



Pääpiirteittäin niin että minä teen kaiken ja mies käy vain töissä (minä käyn myös töissä) mies haluaa jotain ja saa sen, minä haluan jotain (puhutaan unelmien toteuttamisesta) niin en saa, tai jos saan niin vuosien vääntämisen jälkeen.



En tiedä miksi olen näihin suostunut, kai sitä rakkaudesta toiseen suostuu mihin vain ja kun asioita on tullut silloin tällöin niin jotenkin sitä on vaan tottunut siihen ja antanut sitten olla ja unohtanut.



Nyt tapahtui yksi isompi asia jossa tietysti mun pitäis olla tukena miehelle mutta en enää osaa kun hän ei tue minua koskaan missään niin nyt alkanut vaivaamaan kaikki vanhatkin asiat vuosien takaa vaikk ne silloin ei minua haitannut, silloin olin nuori ja tyhmä ja rakastunut että tein miehen puolesta mitä vain ja kuvittelin tyhmänäni että minun vuoroni vielä tulee mutta eipäs tullutkaan.



Miehellä edellisestä liitosta lapsi ja nuorena ja naivina ihmisenä hoidon lasta viikonloput kun mies juoksi kavereiden luona, minusta tuli lapselle enemmän se toinen huoltaja kuin miehestä... minun mukana lapsi oli joka paikassa ja mies meni kavereilleen yksin. nyt oolen senkin asian muistanut ja vituttaa että siihen suostuin, olen niin hyväluontoinen ihminen etten voi sanoa ei jos joku pyytää jotain, aina suostun kaikkeen ja sitten viuttaa ja katkeruus nostaa päätään kun ärsyttää että olen tälläinen.





ap

ollaan oltu 15vuotta yhdessä, mies ei koskaan lohduta jos itken... sen takia lopetin itkemisenkin. Mies ei koskaan silitä, halaa, tai pussaa, kaipaan läheisyyttä. Miestä saa aina siis AINA odottaa.... kyllähän siinä katkeruus kasvaa kun ei voi vaan unohtaa...

olen niin hyväluontoinen ihminen etten voi sanoa ei jos joku pyytää jotain, aina suostun kaikkeen ja sitten viuttaa ja katkeruus nostaa päätään kun ärsyttää että olen tälläinen. ap

ei voi sua tuossa auttaa kuin sinä itse. Tiedostat omat virheesi, joten pystyt varmasti halutessasi pääsemään niistä eroon. Mieti, onko elämäsi niin turha että annat sen valua hukkaan. "Lasten takia", sanot. Olisitko sinä itse halunnut oman äitisi elämän olevan tuollaista? Luuletko että omat lapsesi haluaisivat sinun olevan onneton?

Miehesi on vain yksi ihminen maan päällä, sinulle ja lapsille toki tärkeä, mutta ei mitenkään välttämätön parisuhteessa. Lapset säilyttävät isänsä eronkin jälkeen, ja saavat sitäpaitsi esimerkin siitä, että elämää on mahdollista muuttaa jos ei ole siihen tyytyväinen.

Sinulla on oikeus olla onnellinen. On suurta haaskausta tuhlata ainoa elämänsä tuollaiseen liittoon. Mikset alottaisi onnelliseksi tuloa nyt?

Ja vielä sen verran, että jos et todellakaan pysty jättämään miestä, yritä edes hyväksyä hänet sellaisena kuin hän on, koska muuttamaan häntä et pysty. Ja lopeta valittaminen, siihen ei ole oikeutta jos asialle voi jotain tehdäkin.

Juuri tuollaiselle miehelle, joka on nyt sentään onneksi ex. Vaikka erosta on jo vuosia, olen katkera kaikesta, mitä vuosien varrella tapahtui ja myös eron jälkeen tapahtuneista asioista. Katkeruuteeni on niin painavat syyt, että en varmasti koskaan toivu. En tiedä pitäisikö edes, en halua unohtaa miten minua kohdeltiin, ettei niin pääse koskaan enää tapahtumaan. Mutta vaikeaa on katkeruudenkin kanssa elää.

olen alkanut pikku hiljaa näkemään asiat niin että voin päästä tästä eroon.



Alan hyväksymään mieheni sellaisen kuin on ja lakkaan naputtamisen ja vaatimisen muilta ja ennenkaikkea lakkaan vaaatimasta itseltäni tekoja ja asioita joita ei ole mikään pakko tehdä, alan ajattelemaan että elän elämää itselleni ja lapsilleni, en sukulaisille ja naapureille, jos jotain ihmistä ei tekoni ja tapani miellytä saa sitten jäädä sellaiset "ystävät" ei ne ole oikeita ystäviä jotka ei osaa tukea ja kuunnella ja edes yrittää ymmärtää.



Tuntuu vaan pahalta alkaa olla ns julma tai kylmä muita ihmisiä kohtaan kun on lapsesta asti yritäänyt miellyttää muita ja elää niin että toisilla on hyvä olla.



Nyt olen pikku hiljaa oppinut tekemään niin että minulla on hyvä olla, tähän asti pari vuotta olen sitä ajatellut että pian teen näin ja sanon niin kuin itse haluan yms ja nyt pikku hiljaa pienin askelin lopettanut miettimisen että mitähän toiset nyt tästä ajattelee ja voinko nyt tehdä näin jne jne jne...



Ehkäpä tällä ajattelu tavalla alan päästä siitä katkeruudestakin kun alan elämään itselleni niin kuin muutkin.





ap