Teiniäiti/Nuori äiti/Huono äiti

Miksikö?



Sain esikoisen 21-vuotiaana yhden illan tuloksena. Ei ammattia eikä työpaikkaa eikä isää kuvioissa (koska lapsi tosiaan sai alkunsa yhden illan jutusta, en tiennyt tyypistä kuin etunimen).



Niin ja luottotiedot olivat menneet jo aikoja sitten, koska olin vain niin tyhmä ja välinpitämätön, etten huolehtinut laskuista.





Nyt voittekin sitten pähkäillä, miten meillä menee näin kymmenen vuotta myöhemmin =)

tulin raskaaksi n. 3 kk seurustelun jälkeen. Olin 21.

Nykyään olemme naimisissa. Onnellisesti. On koirakin. Ja molemmilla ammatit. Ja työt. Ja AUTO! Aivan ja kotikin!

TSÄDÄÄM!

Itse kritisoin alle 19-vuotiaita teiniäitejä, jotka ovat vielä lapsia itsekin. Vauva tarvitsisi vastuuntuntoisen aikuisen vanhemmakseen, enkä usko teiniäidin (alle 19-vuotiaan) sitä pystyvän takaamaan.

ehdin olla vielä pari kuukautta teini tullessani äidiksi.

Sain lapseni 19-vuotiaana, vuosi naimisiinmenosta, 5 vuoden seurustelun jälkeen ja jopa suunnitellusti!



Olin ehtinyt 19 vuotiaaksi mennessä olla 3 vuotta töissä, opiskella ammatin(oppisopimus) ja olimme juuri hankkineet oman talonkin.



Tänäpäivänä menee ihan yhtä vahvasti, olemme molemmat vakitöissä, asumme edelleen omassa talossamme, koiraa ei allergian takia ole, kaksi autoa on myös ja onnellisuuskin jäljellä.



Kukaan minut tunteva ei muuten koskaan ole sanonut minulle että olin liian nuori, ei niin kukaan.



Mutta tietenkinhän olen niin huono äiti kun olin niiin nuori.

Vaikken ryypännyt enkä ryyppää nykyäänkään viinilasillista enempää, en tupakoinut raskausaikana enkä tupakoi muutenkaan ja huumeisiin en ole ikinä koskenut.

Raha-asiamme olemme osanneet hoitaa hyvin ja

itse olemme lapsemme hoitaneet vaikka mummokin on lapselle tärkeä, niinkuin pitääkin.

kyllä teiniäidin lapsen ennuste on keskimäärin huonompi kuin vanhemman äidin. 21 v on ihan normaali ikä saada lapsi.

Sain esikoiseni 19 vuotiaana.

teiniäidillä tarkotetaan alle 18-vuotiaita tyttöjä.



Mutta siis täällähän sopiva lastentekoikä on 24- 26 vuotta. Itse sain kuopuksemme 38-vuotiaana, eli enpä ole minäkään sopivan ikäinen äidiksi ;)

Itse kritisoin alle 19-vuotiaita teiniäitejä, jotka ovat vielä lapsia itsekin. Vauva tarvitsisi vastuuntuntoisen aikuisen vanhemmakseen, enkä usko teiniäidin (alle 19-vuotiaan) sitä pystyvän takaamaan.

Ollessani 18v, eli sinun kauhistelema teiniäiti. Imetin hartaasti niin kauan kuin maitoa tuli, meille ei pilttejä ostettu, oletko katsonut kuinka pitkä säilyvyys aika niillä on? Tein itse soseet, oli sormiruokailut yms. Jäin vielä yksinkin lapsen kanssa, mutta palasin koulunpenkille opiskelemaan ammattini loppuun asti. Lapsi meni kaiken edelle aina. En tosiaankaan juossut kapakoissa kavereiden kanssa, sellainen ei minua kiinnosta. Jos sain vapaa-aikaa, istuin nenä kiinni koulukirjassa, siivosin taas, pesin pyykkiä, tein soseita valmiiksi pakkaseen, kävin pitkän kaavan kanssa saunassa, istuin naapurini terassilla juomassa kahvia, kuuntelemassa musiikkia ja juttelemassa. Lapsellani on aina ollut kaikki mitä tarvitsee, jos piti käydä lääkärissä, varasin ennemmin yksityiselle ajan, kuin menisin päivystykseen jonottamaan, koska päivystyksemme lääkärit tekivät aina virhediagnoosit. Olen sitä mieltä, että olen onnistunut erittäin hyvin vanhemmuudessa ja olen ylpeä omasta saavutuksestani :) Nautin hetkistä, jotka saan viettää ihan kahdestaan oman lapseni kanssa, koska hän on minulle aina tärkein. En kokenut väsymystä, vaan nautin niistä aamuöisistä hetkistä, kun lapsi oli ihan lähellä ja söi, olisin voinut katsoa häntä nukahtaneena monta tuntia, on vain niin ihana :) Vieläkin nojaan välillä ovenkarmiin ja katson, kun lapsi on käynyt nukkumaan, olen pakahtua rakkaudesta ja onnesta, koska minun lapseni on kaikista suloisin ja ihanin :)

Faktahan on, että teiniäidillä on KESKIMÄÄRIN enemmän vaikeuksia, päihteitä, mt-ongelmia, rahattomuutta, maksuhäiriömerkintöjä jne. Teiniäidin lapsella taas on heikko koulumenestys, ongelmia, varhainen päihteidenkäyttö jne.



Keskimäärin.Aina löytyy joukosta niitä onnistujia.



Pitäisikö siis mennä näiden onnistujien mukaan ja vakuuttaa, että on ihan ok saada lapsia alle 18-vuotiaana (teiniäiti on alaikäinen), siitä vaan.



Työskentelen teinien parissa, ja fiksuinkin näistä on vielä lapsi: ihmisenä fyysisesti ja psyykkisesti täysin keskeneräinen. Käsitys omista kyvyistä ja mahdollisuuksista on epärealistiset, asioita tehdään hetken huumassa, uhmakkuudesta jne. Vastuu on kilteimmälläkin sitä, että tehdään muiden mieliksi asioita. Totta, tällaisia löytyy varmasti aikuisistakin, mutta teineillä kyse on siitä, että ollaan vielä lapsia.



Omille lapsilleni toivon turvallista lapsuutta, mahdollisuutta opiskella, valmistua ammattiin, löytää parisuhde rauhassa, kokeilla ja erehtyä, kun on mahdollisuus, löytää se oma elämä, oma tyyli, oma tapa ilman pakottavaa tarvetta. Kasvaa ja kehittyä aikuiseksi aste asteelta. Omille lapsenlapsilleni toivon läsnäolevia vanhempia, jotka ovat lapsensa toivoneet juuri tähän elämänvaiheeseen.



Kyllä, arvostelen teinivanhemmuutta, koska se on lapselle iso riski. Molemmille heistä.

Lapsi oli alusta asti mielestäni jotenkin omituinen, erilainen. Rakastin häntä, mutten ymmärtänyt. Käytöksensä oli poikkeavaa, ei katsonut silmiin ja leikki vain järjestelemällä tavaroita. Sylissä ei viihtynyt, oksensi kaaressa rintamaitoni ulos kunnes annoin periksi ja siirryin korvikkeeseen kokonaan. Kyllä tuli hyvin selväksi, miten surkea ja epäonnistunut äiti olen, kun en edes imettämään kyennyt eikä lapsi viihtynyt sylissäkään! Siihen kun lisäsi lapsen raivostumisen oudoista asioista, kyvyttömyyden nukkua sängyssään...masennuin ja harkitsin lapsesta luopumista, perhetyöntekijät sain mutta he eivät tehneet juuri muuta kuin jauhaneet paskaa + kahvitelleet.



Tosi usein mietin, mitä olin tehnyt väärin. Johtuiko kyvyttömyyteni ymmärtää lastani kenties iästäni? Pari vuotta pähkäilin näitä, sitten laitoin lapsen päiväkotiin. Ei mennyt vuottakaan kun olin Kelton kanssa keskustelemassa ja hän sanoi, että kaikki ei ole ihan kunnossa. "Ota yhteyttä neuvolapsykologiin ja sano että minä kehoitin näin tekemään". Siitä käynnistyi tutkimusrumba, jota kesti kolme vuotta. Ja sen jälkeen sain tietää lapseni olevan kaikkea muuta kuin terve/normaali/tavallinen...ja että minä en olisi voinut tehdä yhtään mitään toisin.



Se, mikä noissa vauvavuosissa suututtaa näin jälkeenpäin, on se miten vanhemmat naiset suhtautuivat mm. Theraplay-kuntoutuksessa minuun: ohjaajat puhuivat kuin idiootille, vihjailivat ("kyllähän sun pitäis tietää.." ja perään hymy) ja lopulta tunsin, etten osaa tätäkään tehdä oikein kun aina joku tuli nappaamaan vauvan sylistäni. En olisi tahtonut nukuttaa lasta ulkona, mutta tehtiin selväksi että minä olen väärässä ja he oikeassa; lapsi kärrättiin parvekkeelle kun olin vessassa. Jne. Päätin myöhemmin, että jos toisen lapsen saan, en kuuntele kenenkään neuvoja jossen niitä koe tarvitsevani enkä varsinkaan anna muiden kävellä päältäni! 21-vuotiaana olisin kaivannut henkistä tukea, en päsmäröintiä.

On teini-äiti.



Eroavaisuuksina pidän kuitenkin sitä, että saadaanko se lapsi 16-vuotiaana vai 19-vuotiaana.



En minä täys-ikästen äitiydestä nipota.



Ala-ikäisten kylläkin, koska he ovat lapsia, niin laillisesti kun henkisestikkin.



19-vuotias on kehittyneempi kuin 16-vuotias.



Tarvetta mulla ei oo kuitenkaan lytätä ketään, sen verran vaan haluan sanoa että ne lisääntymiset on täys-ikästen hommia, mielellään yli 20-vuotiaiden.