Miksi eronnut voi perustaa vaikka heti uuden perheen, kukaan ei tuomitse MUTTA

tuomitsen eronneenkin uuden perheen, jos muuttoauto menee suoraan toiseen suhteeseen. Tai en hyvällä katso.

pikaisia uusia suhteita. Itse en paheksu kumpaakaan, minusta ei kuulu ulkopuolisille pätkääkään.



Mutta joo onhan niitä ääripäässään jopa niitä joiden mielestä eronkin jälkeen pitäisi pitää vähintään 2 kertaa päättyneen suhteen mittainen suruaika ennen kuin sopii mennä uuteen suhteeseen tai muuten tulee taas muka samat ongelmat uudessa suhteessa...

Kaikki paheksuvat sitä, jos eroperheen isä/äiti korvataan nopeasti uudella ihmisellä, mutta jokainen ymmärtää, että jos isä/äiti on kuollut, leski on vapaa solmimaan uusia suhteita ja että orpolapset tarvitsevat toisen aikuisen tukea.



Voi tietysti olla, että kuolleen vanhemman isovanhemmat ja muu suku älähtävät. Mutta ei kukaan muu.

Tapasin vaimoni alle puoli vuotta sen jälkeen kun hänen miehensä oli kuollut.



Kyllä mekin olimme suurennuslasin alla melko kauan. Tällaisissa elämän suurissa tapahtumissa erottuvat todelliset ystävät. Vaimoni vanhemmat eivät vieläkään hyväksy uutta perhettämme.



Tällaista elämä on.

Tosin katson kyllä kieroon näitä hätäsuhteilijoita.

Siis erotaan syyskuussa, lokakuussa jo ollaan rakastuneita "Teukkaan", sitten asutaan jo kaikki samassa vuokrakämpässä ja marraskuussa on massu pullollaan.

Yleensä tällaiset hlöt ovat nuoria ja heillä on vaatimaton koulutustausta.

En tunne yhtäkään ekonomia tai lakimiestä, joka toimisi noin - sori vaan...

En paheksu kumpaakaan, mutta en kyllä myöskään oikein ymmärrä miten ihmiset pystyy tuohon. Jos itselleni tulisi ero tai mieheni kuolisi, en todellakaan usko että pystyisin tuosta vain hyppäämään uuteen suhteeseen. Menisi todennäköisesti monta vuotta ennen kuin voisin edes ajatella tuollaista. Ehkä se on onni että ei ole niin kuin minä ja elämä jatkuu nopeammin jokseenkin normaalina. Itse en vain pystyisi.

Huh, huh ei taitas elämä riittää... kuinka pitkä on sopiva suruaika leskellä? Pari vuotta ei ilmeisesti riitä.

Kaverini oli just (avo)eronnut kun tapasi juuri leskeytyneen miehen. Molemmilla oli suruprosessi käynnissä, mutta ei kukaan tuominnut onneksi. Muuttivat pian yhteen (kumpikin oli lapseton).

Mieheni lähisukulainen jäi leskeksi (mies) ja tapasin alle vuoden kuluttua samoihin aikoihin leskeksi jääneen naisen. Menivät 8 kk kuluttua naimisiin. Naisen vanhin tytär ei ole hyväksynyt nopeaa avioitumista. Mieheni sukulainen oli toiminut toistakymmentä vuotta vaimonsa hoitajana, vaimo kärsi masennuksesta, sitten tuli halvauksia yms. Uuden vaimon ensimmäinen mies taas sairasti erilaisia elintavoista johtuvia sairauksia, ei halunnut varamaan viimeiseen 10 vuoteen mennä koskaa ulos, ei huolehtinut syömisistään vain istui kotona ja tissutteli. Oli sairauseläkeellä.

Tytär ei tietty enää asunut kotona, eikä tiennyt, ettei vanhempien liitto niin ruusuista ollut.

Nyt tää vanhapari on tosi aktiivinen , naljailevat, puhua papattavat keskenään koko ajan, selvästi nauttivat toistensa seurasta ja elämästä.

Eksäni muutti pois syksyllä 2010. Kesäkuussa 2011 haettiin sitten avioeroa. Yhteinen oli hakemus. Hain sitten lopullista eroa 6 kuukautta myöhemmin. Silti on sellaisia jotka paheksuu että olen tapaillut nyt kesällä. En ymmärrä, eroni oli lopullinen kuin tapasin tämän miehen. Ja oma sydämeni on ollut rakkaudesta vapaa aika pitkäänkin, joten ei edes tunnu että haen korviketta. Kai olemme kaikki erilaisia.

että jotenkin tuo nopeassa tahdissa uudelleen rakastuminen herättää ihmisissä pelkoja oman suhteen tilasta. Jotenkin kai se ajatus menee niin, että sitä toivoo toisen olevan itselle se "one and only" ja kun näkee lähellä, että uudelleen rakastuminen voi tapahtua nopeastikin, herättää se pelkoja siitä, ettei ehkä itsekään ole sille omalle puolisolle maailman ainoa tärkeä ihminen, jota surraan kuolemaan saakka.



Kamalinta on, jos lesken uutta suhdetta katsotaan kieroon. Ihan oksettaa ajatuskin.

Komppaan edellistä. Koskaan ei voi tietää mitä yllätyksiä elämässä tulee eteen. Mutta jos ja kun elämä joskus kohtelee kaltoin, kannattaa pitää katse eteenpäin.



Menneen tai menetetyn elämän haikailu liian usein estää onnellisen tässä päivässä elämisen.



Teleks: "Olisitko elämäni viimeinen elämäni rakkaus?"