olen anoreksiasta vapautunut, haluatko kysyä jotakin?

Mitä tarkoitat sillä että olet vapautunut?



Etkö pelkää muita syömishäiriöitä, jotka kaltaisiamme uhkaavat, tai uusintaa?



Vapauduitko viikko sitten psykologin vastaanotolla?

jos oot millaista siel oli? mä ehkä joudun,booo =(

sitä, että Jumala vapautti mut.

Itse en olisi siitä päässyt kun vuosikausia yritin.



Parantuminen ja vapautuminen on mielestäni kaksi eri asiaa.



Ja ei, en jaksa pelätä syömishäiriön uusimista.

Periaatteessa kai mikä tahansa on mahdollista, mutta elin pelossa vuosia, joten nyt sen aika on ohi.

sitä kyllä suunniteltiin, mutta pelkäsin niin paljon että sanoin tappavani itseni jos sinne mut laitetaan. Ottivat ilmeisesti tosissaan, onneksi..

entä sun pituus?

sillä mielestäni anoreksia on erityisesti mielen sairaus. Ei niinkään painokiloja tai ruuan määrää, syömisiä ja syömättömyyttä.



Pahaa oloa ei välttämättä näe päällepäin. Normaalipainoinenkin voi olla tosi pahasti syömishäiriöinen ja ahdistunut (esim bulimikko).



Painoin kuitenkin pahimmillani aivan liian vähän. Niin että ihmiset tuijottivat, eivätkä suinkaan siksi että olisin ollut kaunis.

Vuosien väliin mahtuu myös aikoja, jolloin sain painoni lähes normaaliksi ja silloin monet luulivat että olen parantunut. Todellisuudessa tuolloin olin ehkä psyykkisesti sairain, sillä toivoin kuolemaa joka päivä.

Edelleen olen sitä mieltä, että pelko ja masennus ja yleinen itsensä vihaaminen ei automaattisesti kuulu anoreksiaan. Toki aina kuuluu oman ulkonäkönsä inhoaminen, mutta ei välttämättä edes oman ulkonäkönsä vihaaminen.



Monella anoreksiassa on kyse juuri ns. lujuudesta, siitä hyvästä fiiliksestä, että mä pystyn, mä hallitsen. Usein sille suljetaan täysin silmänsä, että hallintaa ei ole, jos ei hallitse myös toiseen suuntaan, eli pysty syömään, kun järki sanoo, että pitäisi.

syömättömyyden kanssa. Itse olisin siinä mielessä potentiaalinen laihduttaja, että ihannoin laihuutta ja ruumiinkuvani on sellainen, että näen itseni aina rumana, läskinä.



Nyt olenkin läski, eikä tahtoa laihduttamiseen meinaa löytyä. Olen muutenkin tyypillinen jojoilija.Olen laihduttanut elämässäni 3 kertaa n.30kiloa ja nyt se olisi taas edessä.

Laihimmillani olen painanut 52kg ja olen 166cm pitkä. Silloinkin olin mielestäni läski ja 5kiloa olisi tarvinnut pudottaa.



Raskauksien jälkeen olen painanut melkein 80kg ja nytkin reilu 70kg.

Ällötän itseäni ja pitäisi jostain löytää mielenhallintaa syömisen löpettamiseen.

tyypillinen luulo, mikä on väärä.



Anorektikko (siis joka on sairas, ei pro-ana) ei ole luja mieleltään, vaan hän pelkää ja on siksi syömättä.



Jos anorektikko olisi luja, niin sitten hän söisi peloistaan huolimatta ja parantaisi itsensä.



Ei kannata kadehtia.

vihaamalla peilikuvaasi ja itseäsi, tuntemalla suunnatonta fyysistä ja psyykkistä tuskaa joka hetki, toivomalla kuolemaa ja itkemällä itsesi uneen joka ilta.



Ehkä unohdat toiveesi pikkuhiljaa

ja etkö siis koe olevasi parantunut? Onko Jumala vapauttanut sinut niistä syistä vai antanut vapauden olla olematta anorektikko vai vapauttanut siitä syyllisyydestä ja peloista, jotka anoreksiaasi liittyy?



Olen itse uskovainen, entinen anorektikko ja vaikka toki koen, että Jumala on antanut minulle voimaa voittaa anoreksian, en voi sanoa, että hän olisi sen jotenkin ottanut minulta pois vaan se kamppailu on kuitenkin itseni kanssa käytävä. Olin "vapaa" monia vuosia, mutta nykyisin voisin määritellä itseni jonkin verran bulimikoksi - ylipainoiseksi sellaiseksi.

siis sisäisesti?

Voit aloittaa siitä, että opettelet kaloritaulukot ulkoa, alat liikkua jatkuvasti ja syöt korkeintaan kaksi kertaa päivässä. Silloin aina samat ruoka-aineet, mahdollisimman kevyttä mutta valitse sellaisia, joita syömällä näytät muille syöväsi, ettei sairauttasi ihan äkkiä tajuta. Samalle aterialle kannattaa siis kerätä paljon vähäkalorisia aineksia, jo tällä vinkillä menet pitkälle. Nämä siis jos sulla on elämässäsi ihmisiä jotka näkevät sua ruokailutilanteissa, muutenhan noilla ei ole mitään väliä. Jos olet aivan yksin kotona työttömänä ja kaverittomana päivät suosittelen että opettelet vaan rakastamaan näläntunnetta. Se tulee kun olet jonkin aikaa hyvin vähällä ravinnolla ja ehkä myös liikut etkä antaudu mieliteoillesi.



Näillä vinkeillä itse pääsin 36 kiloon. (mielisairaus tuo kyllä on kuten joku jo kirjoittikin)

anoreksia on hyvin erilainen kuin masennus. Jollain anoreksia toki saattaa puhjeta masennuksen myötä tai masennus puhjeta anoreksia myötä. Toi mitä ap aiemmin kirjoitti itsensä vihaamisesta ja kuoleman toivomisesta ym. ei ainakaan omalla kohdallani ole koskaan pitänyt paikkaansa eikä monella muullakaan tuntemallani anorektikolla.





(jännä juttu on, että näin aikuisena kun tapaa uusia tuttavuuksia, monesta pystyy lyhyenkin tuttavuuden jälkeen tunnistamaan, että tuo on myös entinen anorektikko ja kun rohkenee ottaa asian puheeksi, saa huomata, että näin on. Jonkinlaisen yhteisen jäljen se usein jättää. Mutta en sitäkään sanoisi masennukseksi, usein melkeinpä päinvastoin.)

ja etkö siis koe olevasi parantunut? Onko Jumala vapauttanut sinut niistä syistä vai antanut vapauden olla olematta anorektikko vai vapauttanut siitä syyllisyydestä ja peloista, jotka anoreksiaasi liittyy?

Olen itse uskovainen, entinen anorektikko ja vaikka toki koen, että Jumala on antanut minulle voimaa voittaa anoreksian, en voi sanoa, että hän olisi sen jotenkin ottanut minulta pois vaan se kamppailu on kuitenkin itseni kanssa käytävä. Olin "vapaa" monia vuosia, mutta nykyisin voisin määritellä itseni jonkin verran bulimikoksi - ylipainoiseksi sellaiseksi.

Ihan mielenkiinnosta kysyn, se taisi omalla kohdallani ollakin ainoa tunne jota en tuntenut paitsi toki joskus kun koin syöneen liikaa.

olen parantunut, mutta vapautunut kuvaa mielestäni paremmin. Ajattelen, että jos olisin itsekseni parantunut, niin joutuisin ehkä aina pelkäämään ja miettimään asiaa.



Kun Jumala vapautti, niin hän poisti pelot, ahdistuksen, itseinhon jne hyvin nopeasti ja kivuttomasti. Hän paransi haavojani, joista johtuen anoreksiaan olin saiastunut.

Jouduin kyllä kuukausien ajan opettelemaan syömistä, sillä nälän tunne oli kokonaan kadonnut. Mutta ahdistusta ruokailua kohtaan en enää tuntenut. Kelloa katsoen söin ruoka-aikoihin, kunnes kuukausien kuluttua nälän tunne alkoi palautua.



Myös vatsaoireista kärsin pitkään, sillä kun ei ollut tottunut ruokaan, aiheutti syöminen sekä ummetusta että ripulointia.

aikanaan (mikä nro nyt olinkaan, joka siitä esitti kysymyksen ap:lle), mutta nyt 4 lapsen äitinä koen syyllisyyttä bulimiastani, vaikka lapset ei siitä tiedäkään, koen syyllisyyttä siitä, millaisen malin annan lapsilleni - koska selvästi suhteeni ruokaan tai painoon ei ole normaali. Jos olisin anorektikko, josta se näkyisi, tuntisin vielä suurempaa syyllisyytä, koska tiedän, että syömishäiriöisen lapsella on suuri todennäköisyys saada syömishäiriö itselleen

on aivan eri asia kuin anoreksiaan sairastuminen.

Minä en ikinä halunnut sairastua, enkä sairastunut niin että olisin alkanut laihduttaa.



On tyypillinen virhe sekoittaa pro-anailu sairauteen. Pro-anailusta voi kylläkin sairastua, jos menee siinä liian pitkälle. Erona näille on juurikin se sisäinen tuska. Anorektikko vihaa sairauttaan, pro-ana pitää siitä kiinni.

ja etkö siis koe olevasi parantunut? Onko Jumala vapauttanut sinut niistä syistä vai antanut vapauden olla olematta anorektikko vai vapauttanut siitä syyllisyydestä ja peloista, jotka anoreksiaasi liittyy?

Olen itse uskovainen, entinen anorektikko ja vaikka toki koen, että Jumala on antanut minulle voimaa voittaa anoreksian, en voi sanoa, että hän olisi sen jotenkin ottanut minulta pois vaan se kamppailu on kuitenkin itseni kanssa käytävä. Olin "vapaa" monia vuosia, mutta nykyisin voisin määritellä itseni jonkin verran bulimikoksi - ylipainoiseksi sellaiseksi.

Ihan mielenkiinnosta kysyn, se taisi omalla kohdallani ollakin ainoa tunne jota en tuntenut paitsi toki joskus kun koin syöneen liikaa.

Minä (siis ap) koin syyllisyyttä lähinnä siitä, että huolestutin läheisiäni. Varsinaisesti sairauteen ei liittynyt syyllisyyden tunnetta.

Toi mitä ap aiemmin kirjoitti itsensä vihaamisesta ja kuoleman toivomisesta ym. ei ainakaan omalla kohdallani ole koskaan pitänyt paikkaansa eikä monella muullakaan tuntemallani anorektikolla.

sekin riippuu paljon siitä minkälaatuinen sairaus on. En itsekään alussa toivonut kuolemaa. Mutta kun sairaus oli kestänyt vuosikausia, olin tehnyt mielestäni kaikkeni siitä paranemiseksi ja silti pelot, ahdistus ja tuska vain pahenivat koko ajan, aloin toivoa että kuolisin pois. Siten ainakin pääsisin niistä tuskistani.

Ja kun se ahdistus oli niin voimakasta, että kaikki muut hyvät asiat elämässäni, jäivät sen tuskan alle, niin en nauttinut mistään yhtään.

Ei se ole elämisen arvoista elämää. Monta vuotta valuin täysin hukkaan.