Tunnetteko ihmistä, joka ei koskaan usko, mitä hänelle sanotaan?

Minä tunnen - anoppini (yllätys!).



Turhien lahjojen ketjusta tuli mieleen tämä asia. Hän nimittäin kohteliaasti ennen vierailuaan kysyy minulta, tarvitsemmeko esim. hänen vanhoja verhoja, aikakausilehden ilmaiskalentereita tai muuta hänelle tarpeetonta. Useimmiten meilläkään ei ole tällaisille ihanuuksille käyttöä, joten vastaan totuudenmukaisesti: kiitos ei, emme tarvitse. (ja sanon tarpeeksi selvästi, ettei sitä voi kursailuksi tulkita).



Kappas vain, kun anoppi tulee sitten kylään, niin eikös kassista kaiveta juuri ne turhakkeet, joista olin jo kieltäytynyt. Sii wtf! Eikö sanallani ole mitään painoa ja miksi kysyä, jos vastauksellani ei ole mitään merkitystä.



Lahjat eivät ole ainoa asia, vaan sama toistuu kaikessa: anoppi kysyy haluanko kahvia, johon vastaan etten halua jonka jälkeen hän kaataa sitä minulle jne...



Tätä pitäisi ilmeisesti testata käänteisesti: jos vstaisinkin haluavani kahvia palavasti, jättäisikö hän silloin minut ilman?