Erotako vai ei? Mitä mieltä olette
Mä oon ollut mieheni kanssa yhdessä v. 93 asti. Naimisiin mentiin -96. Lapsia 2. Yhdessäolo on nykyään parhaimmillaan sitä että käydään kaupassa, sitten popsitaan karkkia sohvalla loppuilta elokuvaa katsellen. Ei jutella, ei seksiä, ei mitään. Miehelläni on koko yhdessäolon ajan ollut tosi vähäiset seksihalut. Nykyään seksiä about kerran kuukaudessa. Hän on masennukseen ja ahdistuvaisuuteen taipuvainen, on ollut sairaalahoidossa n.8 kk 2 kertaa (siis yhteensä on tuo 8kk), nykyään on kaikki mahdolliset kivut ja vaivat, joiden syytä etsitään, se lisää pelkoa ja ahdistusta hänellä. Yleensä jos jostain puhutaan on hänen huonoudet, eli nuo kivut/säryt/huonot olot. Mihinkään en saa häntä innostumaan, mikään ei kiinnosta. Joskus saan hänet patistettua tekemään jotain esim. remonttia tai ulkoilua.
Elämä ei ole elämisen arvoista hänen kanssaa, katson kun elämä menee ohitseni. Nyt tuli kauhea riita ja lähti taas ajeleen autolla, niin hän tekee aina riidan tultua ei pysty keskustelemaan asioista. Hermostuin niin, että sanoin eroavani. Haluaisinkin, mutta pelottaa tulevaisuus. Nykyisessä työpaikassani vähennetään väkeä syksyllä, ja minä varmasti olen uutena lähtijöiden joukossa. Kyllähän se pitäisi asennoitua että elämä huolehtii aina. Mitä sanotte tuli pitkä selostus. Kiitos.
Kommentit (16)
se mies selvästi masentunut, eikö se halua hoitoa ongelmiinsa? Vai eikö teillä ole rahaa vai miksei käy esim. terapiassa jos sairaalahoidossakin on ollut?
ainakin asumuseroa. Joskus käy niin että suhde muuttuu siinä vaiheessa vaikka ihminen ei muuttuisikaan. Jos tapaisitte vain viikon välein, jaksaisiko miehesi olla iloisempi.
mutta sulla on vielä elämää jäljellä :) tuttu oli vähän samassa tilanteessa ja lähti suhteesta oli vielä sen verran nuori eli 37v että löysi uuden miehen ja teki kaksi lastakin :) mies on ihan eri maata ja tästä naisesta näkee että hän nauttii elämästä ja tästä miehestä. Näen hymyä tämän naisen ja uuden miehenkin kasvoilta.
Jossain pisteessä sä et vaan voi toista enää auttaa tai muuttaa ja siinä pisteessä sun pitää ajatella itteäs :)
tämä lause oli aloituksessasi hyvin tärkeä: "lämä ei ole elämisen arvoista hänen kanssaa, katson kun elämä menee ohitseni. "
Älä anna elämäsi mennä ohitse. Olit sitten suhtessa miehesi kanssa tai eroat hänestä, elä. Jos miehesi kanssa se ei onnistu, lähde.
En näe ap:lla yhtään ongelmaa, jonka avioero ratkaisisi. Tarvitaan oma-aloitteisuutta, vastuun ottoa omasta hyvinvoinnista. Siitä se lähtee, eikä siihen TARVITA avioeroa. Useimmat naiset rohkaistuvat kehittämään omaa elämää vasta eron jälkeen, mikä on kaikkien muiden tilanteeseen liittyvien kannalta hirveä sääli.
onko hän hoitomyönteinen, suostuuko käymään terapiassa, ottamaan lääkkeitään?
Avioero on sinun oma päätöksesi enkä minä halua ohjata suuntaan tai toiseen. Keino selvitä voi olla oman elämän rakentaminen toisesta huolimatta. Yrität elää lasten kanssa sellaista elämää kuin haluat, ja toinen tulee perässä jos haluaa.
Sinänsä se ei vaikuta tilanteeseen.
Elämänne ei kuulosta kovinkaan tyydyttävältä. Minkälaista "omaa elämää" elät? Onko ystäviä, harrastuksia, omaa aikaa?
luottakaa Jumalaan ja Jeesukseen:)
Miten seurakuntaan liittyminen parantaisi masennuksen? Ei Jumala ole mikään limuautomaatti, josta saa kokiksen kun tunkee rahan sisään.
Lapset on jo isoja. Itse en ole sillee tarvinnut omaa aikaa, olen kotona viihtyvä. Nykyään kun he ovat jo noin isoja käyn joka viikko shoppailemassa ja kirppareilla. Suunnittelen joogan aloittamista.
Itse olen luonteeltani iloinen ja hassuttelevainen. Tuntuu että mies imee kaiken energian minusta, olen nykyään kotona nalkuttava akka, jatkkuvasti turhautunut. Katson kun talo tarvitsisi joka puolelle pientä talonmiehen apua. Mitään ei tapahdu, mies ei tee mitään. Ei hän silti masentunut ja ahdistunut nyt ole, mutta jotenkin niin vetämätön. En enää jaksa katsella tuommoista. Ei kai avioliitto voi tällaista olla normaalisti?
Kerroit että on sairaalahoidossa ollut ja nykytila kuulostaa kyllä todella masentuneelta. Oikea hoito voisi piristää häntä ja nostaa hänet tuolta kuopasta omaksi itsekseen.
minä eroaisin... ihan aikuisten oikeesti olen sitä mieltä. Sulla menee oma elämä hukkaan, kun toinen ei näköjään edes halua parantua masennuksestaan.
Jos lapset eivät tarvitse enää niin pajon varsinaista hoivaa, voisit hyvin harrastaa. Aloita se jooga. Suunnittele joku pieni remontti. Toteuta unelmiasi. Matkustele. Keskity itseesi ja lapsiisi.
Katso mitä tapahtuu.
t. toinen, joka on vain istunut sohvalla vierellä katsomassa, kun toinen ei tee mitään.
juu, on lääkitys kohdillaan. Tupakkaa yrittää vähentää ja hermostuu pienistä asioista, sekin vielä :(
Kiitos 8!
mies ja hyvin samankaltaisessa samanlaisessa tilanteessa. Ero on monta kertaa ollut lähellä.
Ilmeisesti olet jonkusen verran nuorempi, joten suosittelen sinulle suhteesta lähtöä. Lasten kanssa.
Itse olen tällainen tohvelisankari, joten eroa ei ole saanut otettua. Viimeisenä pisarana itselleni selittäen, että lasten vuoksi. Vaikka lapset ja minäkin olisimme varmaan kolmistaan eläneet tervehenkisempinä jo vuosien ajan. Tsemppiä, mihin ratkaisuun sitten ikinä päädytkään.
Kiitos 11.
Olen jo 44-v. itse, etten mikään tyttönen enää. Eron ajattelu ja uuden elämän aloittaminen aiheuttaa ilon läikähdyksen mielessäni, mutta kuitenkin sitten säälittää mies, kun kuitenkin on kunnollinen ja hyvä isä. On kuitenkin kivojakin hetkiä joskus. Ei juo, eikä ole väkivaltainen. Olen tällainen kiltti itsekin, että olen vain ollut tässä "suhteessa" vuodesta toiseen, nyt vain alkaa tuo eroaminen tuntumaan todellakin paremmalta vaihtoehdolta kuin tähän jääminen.