Mun lapselta puuttuu sormia

Ei hätää, olen opettanut lapsilleni, että toisia ei osoitella sormella, toisista ei sanota pahaa eikä toisia tuijoteta. Jos ei ole hyvää sanottavaa niin on parempi pitää suunsa kiinni. Voisin kyllä kuvitella, että jos lapsemme olisivat samassa leikkipuistossa leikkimässä, ja jos lapsesi on samaa ikäluokkaa kuin omani, minun lapseni menisivät reippaasti lapsesi luo oli vamma mikä vain ja kysyisivät että leikitäänkö. He tekevät näin aina kun siellä näkyy samanikäisiä lapsia. Oli tuttuja tai tuntemattomia.



Jos he sitten huomaisivat että häneltä puuttuu sormia, he saattaisivat kysyä että onko suhun sattunut, jäitkö auton alle tms. Sattuiko pahasti jne.

Mutta he eivät koskaan ilku toisia tai sano pahasti.



Toivottavasti lapsellasi on hyviä ystäviä eikä kukaan sano pahasti!

Ei hätää, olen opettanut lapsilleni, että toisia ei osoitella sormella, toisista ei sanota pahaa eikä toisia tuijoteta. Jos ei ole hyvää sanottavaa niin on parempi pitää suunsa kiinni. Voisin kyllä kuvitella, että jos lapsemme olisivat samassa leikkipuistossa leikkimässä, ja jos lapsesi on samaa ikäluokkaa kuin omani, minun lapseni menisivät reippaasti lapsesi luo oli vamma mikä vain ja kysyisivät että leikitäänkö. He tekevät näin aina kun siellä näkyy samanikäisiä lapsia. Oli tuttuja tai tuntemattomia.

Jos he sitten huomaisivat että häneltä puuttuu sormia, he saattaisivat kysyä että onko suhun sattunut, jäitkö auton alle tms. Sattuiko pahasti jne.

Mutta he eivät koskaan ilku toisia tai sano pahasti.

Toivottavasti lapsellasi on hyviä ystäviä eikä kukaan sano pahasti!

Oot kasvattanut sun lapset hyvin.

ap

että pahin vamma ihmisellä on jos on mieleltään, ajatuksiltaan ja sanoiltaan niin likainen kuin numero 2 kommentteineen.



Älä näytä kommenttia mutta se idea.



Ihminen voi olla sisältä tosi ruma ja se rumentaa koko ihmisen vaikka ulkokuori olisi miten kaunis tahansa.

..Olin viisi ja kuusi vuotiaiden lasteni kanssa ravintolassa jossa viereisessä pöydässä ruokaili perhe johon kuului pyörätuolissa oleva, lievillä epämuodostumilla varustettu tyttö.



Minua alkoi nolottaa kun viisi vuotiaani vilkuili tätä tyttöä koko ajan, vaikka olemme puhuneet, että ihmisiä ei saa tuijottaa. Kehoitin häntä sitten keskittymään omaan ruokailuunsa.. Tähän viisi vuotias toteaa kirkkaalla lapsen äänellä "en minä voi kun tuolla tytöllä on niiiiin ihanat kengät!" ja päälle sellainen ihaileva huokaus..



Hymyä riitti niin tuolla pyörätuolissa olevalla tytöllä kuin meidän molempien perheillä :)

ne suhtautumiset lähtee. Tottakai pitää myös opettaa lasta, miten tällaisissa tilanteissa käyttäydytään. Mutta olen myös sitä mieltä että vanhempien esimerkkiähän lapset noudattavat, ja jos vanhempien suhtautuminen erilaisuuteen on positiivinen, se tarttuu automaattisesti myös lapseen. Ja päinvastoin. Ja tuntuu että varsinkin täällä Suomessa näitä huonosti asiaan suhtautuvia ja reagoiviahan riittää.. Kaikkien pitäisi olla samasta muotista tehtyjä. Toivottavasti mahdollisimman moni lukee ap:n hyvän aloituksen.

..Olin viisi ja kuusi vuotiaiden lasteni kanssa ravintolassa jossa viereisessä pöydässä ruokaili perhe johon kuului pyörätuolissa oleva, lievillä epämuodostumilla varustettu tyttö.

Minua alkoi nolottaa kun viisi vuotiaani vilkuili tätä tyttöä koko ajan, vaikka olemme puhuneet, että ihmisiä ei saa tuijottaa. Kehoitin häntä sitten keskittymään omaan ruokailuunsa.. Tähän viisi vuotias toteaa kirkkaalla lapsen äänellä "en minä voi kun tuolla tytöllä on niiiiin ihanat kengät!" ja päälle sellainen ihaileva huokaus..

Hymyä riitti niin tuolla pyörätuolissa olevalla tytöllä kuin meidän molempien perheillä :)

ne suhtautumiset lähtee. Tottakai pitää myös opettaa lasta, miten tällaisissa tilanteissa käyttäydytään. Mutta olen myös sitä mieltä että vanhempien esimerkkiähän lapset noudattavat, ja jos vanhempien suhtautuminen erilaisuuteen on positiivinen, se tarttuu automaattisesti myös lapseen. Ja päinvastoin. Ja tuntuu että varsinkin täällä Suomessa näitä huonosti asiaan suhtautuvia ja reagoiviahan riittää.. Kaikkien pitäisi olla samasta muotista tehtyjä. Toivottavasti mahdollisimman moni lukee ap:n hyvän aloituksen.

Lasten reaktiohan menee yleensä niin että ensin katsotaan vähän pidempään ja sitten kysytään suoraan että onko sulle sattunut jotain tolle kädelle. Eikä siinä mitään - tottakai saa kysyä eikä se mun lasta haittaa pätkääkään.

Aikuisten reaktio on taas sellainen, että pälyillään vakavana alta kulmain, vältellään katsekontaktia ja keskitytään toisiin lapsiin. Siis ennemmin vaikka kysyisivät jotain suoraan ja that´s it.

Kyllähän lapsi aistii sen ettei häneen suhtauduta positiivisesti vaan lähinnä katsotaan vakavalla naamalla. Ja sitten aletaan leperrellä muille sisaruksille hymyssä suin. Lapsi on jo 8-vuotias ja ymmärtää PALJON.

Me vanhempina suhtaudutaan tietysti samalla tavalla kannustavasti ja kehuvasti jokaiseen lapseen. Samoin lähimmät tuttavat ja lapsen ystävät. Luojan kiitos, hänellä on paljon hyviä ystäviä, jotka näkevät muutakin kuin ulkokuoren.:)

ap

Kättä ei muuten ihmiset heti edes huomaa, mutta eniten aiheuttaa ihmetystä pieni epämuodostuma kasvoissa. Se on korjattavissa leikkauksella, mutta me on annettu lapselle oikeus päättää, haluaako leikkauksen vai ei. Tällä hetkellä leikkaus tuntuu liian pelottavalta ajatukselta hänestä, mutta todennäköisesti tulevaisuudessa haluaa sen.

Oon itse sanonut että on juuri hyvä sellaisena kuin on. Äitinä tuntuu tosi pahalta, kun toinen katselee omia valokuviaan aina jotenkin surullisena. Oon yrittänyt opettaa vahvaa itsetuntoa muttei äitin sana loputtomiin auta. Ei riitä että omat vanhemmat kehuu. Lapsi on itsekin sanonut että "kyllähän sä sanot noin, kun oot mun äiti". :´)

Kättä ei muuten ihmiset heti edes huomaa, mutta eniten aiheuttaa ihmetystä pieni epämuodostuma kasvoissa. Se on korjattavissa leikkauksella, mutta me on annettu lapselle oikeus päättää, haluaako leikkauksen vai ei. Tällä hetkellä leikkaus tuntuu liian pelottavalta ajatukselta hänestä, mutta todennäköisesti tulevaisuudessa haluaa sen.

Oon itse sanonut että on juuri hyvä sellaisena kuin on. Äitinä tuntuu tosi pahalta, kun toinen katselee omia valokuviaan aina jotenkin surullisena. Oon yrittänyt opettaa vahvaa itsetuntoa muttei äitin sana loputtomiin auta. Ei riitä että omat vanhemmat kehuu. Lapsi on itsekin sanonut että "kyllähän sä sanot noin, kun oot mun äiti". :´)

Oli siis ap.

Olen itse menettänyt tulipalossa sormen lisäksi päänahkaani ja käteni, jalkani ja mahani on arpiset.



Asia jonka kanssa ei koskaan opi elämään vaan erilaisuuteni harmittaa suuresti.



Mutta muistan miten eniten on tehnyt kipeää se että esikoiseni on erityislapsi ja pienenä häntä välillä kiusattiin. Puhetta matkittiin ja pipoa heiteltiin puskiin yms. Se satutti todella.



Niinpä omat lapseni ovat tasan tarkkaan oppineet että erilaisia ihmisiäkin on olemassa.

ja opetan, mutta jotenkin valitettavaa huomata että nyt kun lapsilla on ikää jo 9 ja 11 vuotta, varsinkin vanhemmalla alkaa esiintyä omaa sellaista ajattelua joka epämiellyttävästi syrjii erilaisia. Kotona emme sellaista hyväksy emmekä niin ajattele, mutta valitettavasti ne lapset saavat vaikutteita muualtakin. Heti kyllä oikaisemme jos puhuu kotona rättipäistä, paskanaamoista, "vammaisista" (tähän ryhmään ei yleensä kyllä kuulu oikeasti vammaiset vaan sellaiset joita tytär pitää vähän outoina esim ujot) tai muista vastaavista. Täytyy vaan toivoa että siitä aikuistuessaan viisastuu.

Olen itse menettänyt tulipalossa sormen lisäksi päänahkaani ja käteni, jalkani ja mahani on arpiset.

Asia jonka kanssa ei koskaan opi elämään vaan erilaisuuteni harmittaa suuresti.

Mutta muistan miten eniten on tehnyt kipeää se että esikoiseni on erityislapsi ja pienenä häntä välillä kiusattiin. Puhetta matkittiin ja pipoa heiteltiin puskiin yms. Se satutti todella.

Niinpä omat lapseni ovat tasan tarkkaan oppineet että erilaisia ihmisiäkin on olemassa.

Oon tosi pahoillani että sulle on käynyt noin.

Musta kanssa on kaikista pahinta ollut se, kun omaa lasta kiusataan. Mun lasta on muun muassa tökitty kepillä ja nimitelty. Kun kuulin siitä, tuntui kuin joku olis lyönyt puukon suoraan mun sydämeen. Muistan miten ajattelin pitkän aikaa sen jälkeen, että vihaan koko ihmisrotua ja näin kaikki vastaantulijat mun vihollisina. Minä leijonaemona vastaan koko muu maailma. Mun lasta ette satuta!

ap

Aikuisten reaktio on taas sellainen, että pälyillään vakavana alta kulmain, vältellään katsekontaktia ja keskitytään toisiin lapsiin.

Tätä on jotenkin vaikea uskoa. Toisin kuin av-palstan "totuuksista" voisi päätellä, suomalaiset käyttäytyvät yleensä ihan hyvin ja ovat asiallisia myös "erilaisia" ja "poikkeavia" kohtaan. Näin ainakin täällä stadissa. En tiedä missä päin ap asustelee.

Omille lapsilleni olen opettanut että ihmiset ovat erilaisia.

Mutkattomasti suhtautuvat eriaisuuteen ainakin silloin kun minä olen paikalla. Tietävät, että joillakin voi jo syntyessään puuttua jotakin ruumiinosia tai olla muuta vammaa, tai joku voi vammatua lapsena tai aikuisena esim. tapaturman tai sairauden takia. Lähinnä siitä ovat kiinnostuita miten nämä ihmiset pärjäävät ja miten pystyvät liikkumaan.



Kaikkea hyvää toivon ap sinulle ja lapsellesi.

ja aijon opettaa lapsellemme, joka on vasta hyvin pieni, että kaikki on saman arvoisia ja että erilaisuus on rikkaus.



Tue lastasi herkässä kasvussa, onko jo koulussa, eihän kiusata siellä tai jos kiusataan, teidäthän siitä?



Itse en uskaltanut puhua vanhemmilleni kiusaamisestani (ajattelin, että niille tulee myös paha mieli) ja kiusaaminen jatkui esikoulusta yläasteen viimeiseen vuoteen asti, aina vain pahempana ja pahempana.



Tämä on johtanut siihen, että sairastuin jo ala-asteella masennukseen, johon uskalsin hakea apua vasta ammattikoulussa. Mutta myöhemmin tunnistin omasta olostani, että se on jatkunut jo ala-asteelta saakka.



Nykyään osaan jo joskus pitää itseäni vähän arvossa, mutta häpeän itseäni välillä jopa mieheni silmissä kun oikein paha päivä iskee.

Mun lapsi menee kolmannelle luokalle. Mun mielestä puhuu meille vanhemmille suht avoimesti kiusaamisista ym., mutta joskus oon kuullut muuta kautta juttuja joita lapsi sitten meille vähättelee. Me painotetaan koko ajan sitä että meille pitää puhua asioista, koska eihän me muuten voida auttaa jos ei tiedetä.

Nyt mennään alkusyksystä tapaamaan koulupsykologia, koska lapsi on koulussa todella syrjäytynyt ja passiivinen, aivan erilainen kuin kotona.

Mua pelottaa mitä murkkuikä tuo tullessaan. Pelottaa että toinen tekee itselleen jotain:(

Tuttujen seurassa on tosi iloinen ja touhukas lapsi. Koulussa on tosi hankalaa...



Kerro sinä "epämuodostunut" mikä olisi paras keino auttaa ja tukea lasta? Minkälaista apua olisit itse halunnut lapsena?

ap

yksi parhaimmista avuista olisi varmasti ollut, että kiusaamiseen olisi puuttuttu kovalla kädellä. opettajat sen varmasti huomasivat, vaikka en itse sitä uskaltanut sanoa kenellekään.



ja mielestäni tuo koulupsygolokilla käynti on todella hyvä ratkaisu. tarvitsisiko lapsenne sitä enemmän kun sen yhden kerran.? jotta saisi rohkeutta ja ymmärtäisi sen, että on yhtä arvokas omana itsenään mitä muut, "normaalit".



lapsuudestani en muista paljo, se oli todella vaikeaa aikaa.



Mutta sen muistan, että olisin toivonut, että joku olisi ymmärtänyt pahaa oloani.



Tahtoisin auttaa, mutten oikein osaa.

Ideana meillä on että koulupsykologin kautta saisi lähetteen esim. toimintaterapiaan. Jotenkin tuntuu ettei pelkkä asioista puhuminen auta lasta avautumaan koulussa.

Me ollaan yritetty saada lasta mukaan porukoihin sopimalla opettajan kanssa että muutaman tytön porukka (meidän tyttö mukaan lukien) yksinkertaisesti "määrätään" leikkimään keskenään jollain välkällä. Kuulostaa varmaan hassulta, mutta meidän tyttö on nauttinut noista välkkäleikeistä hirveästi ja naama loistaen kertoo kotona niistä leikeistä.:)

Oon kyllä todella leijonaemo noissa tilanteissa, kun kiusaamista on tapahtunut. Meen heti puhumaan niistä opettajalle ja vaadin, että siihen puututaan. Yksi poikaporukka ja yksi tyttö ovat joutuneet puhutteluun ja ovat sitten pyytäneet meidän tytöltä anteeksi. Anteeksipyyntöjen jälkeen tyttö on ollut kuin kivi olis vierähtänyt harteilta:)

ap

Meilläkin on epämuodostunut vamppi lapsi. Sairaalassa syntymän jälkeen oltiin kumpikin vanhempi ihan shokissa että ei saatana tuo sekasikiö mun vitustani voinu tulla! Meinattiin lähteä livohkaan ja jättää mutantti sairaalaan...



Ei kuitenkaan sit uskallettu, ja ihan rakastava perhe ollaan kaikinpuolin oltu, mitä nyt mies lähti toisen matkaan vuoden kuluttua. Mutta muita miehiä on sen jälkeen ollu isän virkaa täyttämässä!



Parasta vammasessa lapsessa kuitenkin on se, ettei tartte omaa autoakaan ostaa kun invataksilla kaikkialle vapaapäästy! Välillä on taksikuskikin vähän naureskellu kun lauantaina ollaan käyty vaan hakemassa viikonlopun juomat Alkosta ja samantien palailtu kotio ;). Kelpais kuulemma itselleenkin!



Mutta kuten sanottua, vammanen lapsi voi näyttää rumalta tai oudolta, mutta sama sydän niillä on. Aluksi lastani pelkäsin nyt kuitenkin rakastan, ja luulen että kyllä sillä ihan kavereitakin on, ja kiusaaminen ei ole ongelma. Love is power!!!

Minun lapsellani on myös sormissa epämuodostumaa. Olen kaipaillut ajatustenvaihtoa toisilta vanhemmilta. Lapseni on nyt 5 vuotias.



Onko sinulla sähköpostiosoitetta, jossa ei näy oikea nimesi ja jonka voisit laittaa tänne? Jos haluat, niin olisin tosi kiitollinen ajatusten vaihdosta. :)



Menen nyt ulos lasten kanssa, mutta tulen katsomaan tätä ketjua myöhemmin tänään vielä.