Tunnetko vanhempaa joka olisi ikään kuin ylpeä, että lapsella on diagnoosi?

Äiti on hankkinut lapselle diagnoosin, jonka avulla saa Kelalta hoitotukea vuodesta toiseen, vaikka lapsen tila (perinnöllinen lievä poikkeavuus, mm. vasta-ainepuutos) ei enää aiheuta käytännössä mitään (nuorempana aiheutti tavallista enemmän korva- ym. tulehduksia). Äiti toitottaa lapsensa erityisyyttä ja erinomaisuuttaan äitinä. Eipä hänellä toisaalta mitään muita meriittejä olekaan.

äidin, joka yrittää hakemalla lapsestaan jotain vammaa / sairautta. Lapsi on täysin terve ja normaali. Äiti kuskaa lastaan tutkimuksesta toiseen ja kertoo, että meidän lapsella MELKEIN oli tämä tai tämä sairaus.

Siitä, että lapsellani on diagnoosi.



Todellisuudessa olen ylpeä siitä, mihin kaikkeen hän on pystyny diagnooseistaan huolimatta.

No tuo nyt kuulostaa ihan loogiselta. Nyt kun diagnoosia ei tullut, äiti joutuu yhä ihmettelemään, mikä kumma lasta vaivaa ja miten sitä jotain voisi hoitaa. Diagnoosin saaneille on yleensä tarjolla apua, mutta muille ei.

"Valitettavasti ilman näitä oikeita syitä osa ihmisistä leimaa lapseni tyhmäksi, laiskaksi tai huonosti kasvatetuksi."



Minusta kyllä tutkimuksin todettu syy ei ole sen oikeampi kuin "tyhmyys tai laiskuus". Jotkut meistä nyt ovatkin vähän keskimääräistä tyhmempiä, mutta näin ei saisi siis ajatella koskaan kenestäkään. Ihan hullua mielestäni.



Ja mistäs ne tyhmät aikuiset tulevat, älykkäistä lapsistako?

Mitä diagnoosia mahdat tarkoittaa, ap?

mutta tunnen yhden joka selvästi pettyi kun lapsi saikin terveen paperit tutkimuksista joihin miltei väkisin lapsen sai hommattua...

melkein heti kättelyssä tekee kaikille selväksi että hänellä on asperger-lapsi, ja se sävy on melkeinpä hyökkäävä. Siis jo ennen kuin kukaan on sanonut sanaakaan hänen lapsestaan, tai lapsi on tehnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa.



Oletan että hän yrittää sillä välttää ylimääräisen ounastelun ja arvailun aiheesta.

parikin. Ei kumpikaan näistä tosin ikinä sanoisi "olen ylpeä että minulla on erityislapsi joka on jotain erityistä toisin kuin tavalliset diagnoosittomat kersat", vaan päinvastoin, voivottelevat äänekkäästi erityislapsen kanssa elämisen vaikeutta. Mutta taustalla on vähän sellainen sävy, että kyllä meidän lapsi on jotain todella erityisen hienoa kun ei ole ihan tavallinen.



Toinen näistä myös uskoo, että hänen lapsensa ongelmat johtuvat aivan poikkeuksellisen suuresta älykkyydestä (josta ei näin ulkopuolisen silmissä ole erityisiä merkkejä näkyvissä), hän aina sanoo että kun on liian viisas alkaa mennä hulluksi toiselta laidalta, niin se vaan on elämässä.

mutta voin hyvin kuvitella, että hankaluuksien jälkeen diagnoosin "saaminen" on helpostus. Ja ymmärrän myös sen, että paljon muilta vanhemmilta palautetta saaneena sitä varmaan alkaa toitottaa diagnoosia heti kaikille...

Minusta on mukavaa voida tarvittaessa kertoa, että lapsella on tutkimuksin todettuja oppimisvaikeuksia. Se helpottaa huomattavasti kanssakäymistä muiden kanssa, kun lapsen vaikeuksille on ns. oikea syy. Valitettavasti ilman näitä oikeita syitä osa ihmisistä leimaa lapseni tyhmäksi, laiskaksi tai huonosti kasvatetuksi.



Jos kaikki olisivat avarakatseisia ja empaattisia, ei diagnooseilla tarvitsisi "ylpeillä".

Vuosien jälkeen löytynyt diagnoosi oli suuri helpotus. En tosin toitota tätä kenellekään.

Enemmänkin sanaa "hyökkäävä".

Asiaa toitotetaan heti, kun mahdollista ja sitä korostetaan usein.

Lapset aivan ihania ja en tuntisi tänä päivänä tarvetta niin hirveästi tuoda sitä esille.

Puhun vain omasta näkökulmasta. Olen myös miettinyt sitä, että miten se vaikuttaa esim. lapsiin, kun kuulee olevansa "erilainen ja erityiskohtelussa".



Älkää hiiltykö, tämä vain yhden äidin mielipide, joka tavannut diagnoosin saaneita lapsia (asperger, adhd).

Tunnen reilusti yli sata vanhempaa, joilla on erityislapsi mutta yksikään ei ole ikäänkuin ylpeä siitä mitenkään.

Yleensä diagnoosi helpottaa elämää, ongelmilla on nimi ja usein jotain ratkaisujakin ja apua saa, kun on se diagnoosi. Joskus on helpompi täräyttää myös se diagnoosi ilmoille heti kättelyssä, jolloin vältytään ongelmilta tai erilaisilta kiusallisilta tai jopa vaarallisilta tilanteilta jatkossa.



Diagnoosit, vammat, sairaudet ja oireyhtymät tekevät joskus elämän todella raskaaksikin. Itse toivoisin empatiaa muilta ihmisiltä ja joustavuutta. Diagnoosin saaneella on usein rankempi elämä ja riittävästi vaikeuksia ilman muiden tylyä kohtelua. Jalustalle ei tarvitse nostaa mutta huomioida kylläkin arkisessa elämässä.

[quote author="Vierailija" time="18.07.2012 klo 14:12"]
Lapset aivan ihania ja en tuntisi tänä päivänä tarvetta niin hirveästi tuoda sitä esille.
Puhun vain omasta näkökulmasta. Olen myös miettinyt sitä, että miten se vaikuttaa esim. lapsiin, kun kuulee olevansa "erilainen ja erityiskohtelussa".

[/quote]

Taisin itse syyllistyä tuohon, alussa tuoda lasten diagnooseja esiin tilanteissa, joissa ei olisi ollut tarvetta. Diagnoosit tulivat vuoden välein. Järkytyin, ymmärsin, ettei tästä noin vain parannutakaan, ja ymmärsin, miksi oma isä ei pärjännyt ja lopulta teki itsemurhan. Sitä näki kauhukuvia omien lastensa tulevaisuudesta. Henkiset voimavarat eivät riittäneet ajattelemaan vielä siinä vaiheessa sitä, miten muille asiaa esittäisi, ja omakin suhtautuminen oli hakusessa. Joistain asioista, missä lapset olivat älykkäitä, teki itselleen pelastusköyden, jossa roikkui, ja sitä kautta se ylpeys tunteiden joukossa.

Ensijärkytys olisi ehkä mennyt vuodessa - parissa muuten ohi, mutta seuraavaksi alkoi tappelu tukitoimista. Se oli raskasta ja hidasti täysijärkiseksi palaamista. Joten vasta muutaman vuoden jälkeen alkoi käsitellä asiaa paremmin, myös sitä, missä yhteydessä, kenelle ja miten kannattaa asiasta kertoa.

Aluksi arki oli terapioissa kuljettamista. Ja meillä juuri noin, tänä päivänä ei enää tarvitse mainita asiasta oikeastaan kuin koulussa, sielläkin vain varmuuden vuoksi.

Vasta usean vuoden jälkeen oli aikaa omaan sosiaalisuuteen, uusiin ihmisiin tutustumiseen. Ja taas sain itseni kiinni lasten diagnooseista puhumassa, vanha tottumus kai. Mutta sillä kertaa, kun pää oli jo kunnossa, tajusin heti, ja osasin lopettaa heti. Tosin sitten uudeksi ongelmaksi tuli sellainen, että jotkut paheksuivat lasten kuullen meitä vanhempina: "kyllä lasten pitäisi tuossa iässä jo osata sitä ja tätä, kyllä teillä jo pitäisi olla tätä ja tätä härveliä". Ja me korvat punaisina selitimme kuinka meidän vanhempien pitää nyt ryhdistäytyä ja opettaa lapsille juttuja... miten olemmekin olleet niin laiskoja...nolotti lasten puolesta. Vaikka oikeasti siihen mennessä oli ollut tärkeämpiä opetettavia. Esim. siinä vaiheessa kun muut opettelivat luistelemaan, me opettelimme potalle. Joten tulemme joissain asioissa hieman jälkijunassa. Mutta noh, onneksi vain pari ihmistä noin käyttäytynyt. Suurin osa ymmärtää, että lapset ovat erilaisia, ja vanhemmat ovat erilaisia, ilman leimoja otsiin.

Onhan meilläkin lapset ihania, illanistujaisissa varsin hurmaavia. Mutta joskus oli aika, että sen ihanan lapsen saaminen kouluun oli aikamoinen homma. Sen ihanan lapsen saaminen syömään ruokaa oli iso urakka. Se ihana lapsi ei uskaltanut mennä paikkoihin. Sen ihanan lapsen kanssa kommunikoiminen oli liki mahdotonta. Ja ennenkaikkea: muutkin huomasivat, mitjen helppo sitä ihanaa lasta on vedättää, ja jos joku haluaisi hyväksikäyttää, siinä olisi helppo uhri. Eli erityisyys ei aina tarkoita väkivaltaista, epäsosiaalista lasta.

Meillä ei ole varsinaista diagnoosia josta puhutaan, mutta on löydetty oppimis- ja lukihäiriö, minusta se on normaali asia puheenaiheeksi. Ei sillä että hyökkään tai puolustan lastani sillä vaan ihan siksi ettei se tabu jatkaisi olemista ihmisillä: lapseni on meinaan sosiaalinen, hänellä on ystäviä, menestyy koulussa hyvin, harrastaa niinkuin muutkin.

Minusta on lähinnä kurjaa jos ihmiset ei saisi puhua ystävilleen tai tutuilleen erinäisistä löydöistä. Ettei kahvipöydässä saisi puhua kuin pintapuolisista asioista, ettekö te muka itse puhu mihään teitä koskettavasta? Minusta tuollainen asia että lapsesta saadaan diagnoosi on todella iso asia heidän perheessä. Ehkä se helpottaa äidin/isän tuskaa kun pääsee sanomaan että heidän lapsella on asperger? Kuin että siitä pitäisi jotenkin sitten "vaijeta"? Miksi sen puhuminen olisi jotenkin huono juttu? En ymmärrä. Taitaa olla nyt enempikin siitä kiinni kuka puhuu.. Koska minusta tuo teidän jyrkkyys tässä nyt eniten järkyttävää on.

Miten näitä erityislapsia on nykyään niin paljon? En kysy pahalla, vaan ihmetyttää vain. Onko "erityisiä" aikuisiakin yhtä lailla, mutta heillä ei vain ole diagnooseja? Vai ovatko nämä erityisyydet lisääntyneet viime vuosina? Tiedän toki, että ennen leimattiin vain kylähulluksi tms, mutta ei niitäkään ihan joka sormelle ollut toisin kuin lapsia nykyään. Vai voisko nää johtua siitä, että lapset tehdään nykyään vanhempana kuin ennen? Vai tartutaanko nykyään vain niin herkästi kaikkeen vähänkin normista poikkeavaan (eli lapsi ei ole riittävän sosiaalinen, puhelias, avoin, viihtyy omissa oloissaan tms ihan mitä vain)? Mutuilua vain, olisi kiinnostavaa saada jotain oikeaa tietoa asiasta.

[quote author="Vierailija" time="22.06.2013 klo 10:05"]

Miten näitä erityislapsia on nykyään niin paljon? En kysy pahalla, vaan ihmetyttää vain. Onko "erityisiä" aikuisiakin yhtä lailla, mutta heillä ei vain ole diagnooseja? Vai ovatko nämä erityisyydet lisääntyneet viime vuosina? Tiedän toki, että ennen leimattiin vain kylähulluksi tms, mutta ei niitäkään ihan joka sormelle ollut toisin kuin lapsia nykyään. Vai voisko nää johtua siitä, että lapset tehdään nykyään vanhempana kuin ennen? Vai tartutaanko nykyään vain niin herkästi kaikkeen vähänkin normista poikkeavaan (eli lapsi ei ole riittävän sosiaalinen, puhelias, avoin, viihtyy omissa oloissaan tms ihan mitä vain)? Mutuilua vain, olisi kiinnostavaa saada jotain oikeaa tietoa asiasta.

[/quote]

En valitettavasti osaa vastata kuin omasta puolestani. Eli kyllä olin itsekin. Diagnoosin sain vasta aikuisena. Ennen erityis-tietoutta outoudet laitettiin vain jonkun muun selityksen piikkiin. Jos olisin saanut diagnoosin ja tukitoimia jo lapsena, olisin saattanut päästä toteuttamaan potentiaaliani. Pelkkä kotiäitiys ei oikein riitä elämän sisällöksi.. mutta on siinä hyviäkin puolia, kuten se, ettei tarvitse nähdä ihmisiä yli tarpeen. Moni lapsena koettu kärsimys ja häpeä myös olisi jäänyt vähemmälle ja normaalimpi sekä fyysinen että tunne-elämän kasvu olisi ollut paremmin mahdollista.

En osaa sanoa annetaanko diagnooseja ns turhaan koska tunnen vain itseni ja omat lapseni, ja meillä on oikeat diagnoosit.

melkein heti kättelyssä tekee kaikille selväksi että hänellä on asperger-lapsi, ja se sävy on melkeinpä hyökkäävä. Siis jo ennen kuin kukaan on sanonut sanaakaan hänen lapsestaan, tai lapsi on tehnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

Puhutkohan minusta. Minä teen niin vain, koska siten muiden ei tarvitse ihmetellä lapseni juttuja, eikä heidän tarvitse huomioida tietynlaista käytösmaneeria. Pyrin siis helpottamaan tyttäreni tietä sosiaalisissa kanssakäymisissä uusien tuttavuuksien ollessa kyseessä.

Koen tämän tavan helpottavana sekä itselleni, että tyttärelleni. Ylpeyttä dg:ta kohtaan siinä ei ole. 

En ole ajatellut koskaan, että tapa on väärä ja mainitsemisen ja mietinnän arvoinen.

Oletan että hän yrittää sillä välttää ylimääräisen ounastelun ja arvailun aiheesta.

[/quote]

Minäkin jäin vähän kiinni tuohon tyhmä vs. oppimisvaikeudet ajatteluun. Osa ihmisistä on älykkäämpiä kuin toiset eikä oppimisvaikeudet sulje sitä tosiasiaa pois. Ei se, että on oppimisvaikeus, tee kenestäkään myöskään huippuälykästä ja että se äly on vaan harmillisesti piilossa. Sama jatkumo älykkyydessä heilläkin on kuten niillä, joilla oppimisvaikeuksia ei ole. Melkein ajattelisin toisin päin, äly ei ehkä ole päässyt ihan kehittymään toivotulla tavalla, joten seurauksenakin voi olla tietynlainen tyhmyys, jos oppimisvaikeudet ovat jatkuneet pitkään. Ongelmat kasaantuvat eivätkä aivot kehity samassa tahdissa muiden kanssa.

Kuulostaa vamaan tosi karulta eikä tarkoitus ole olla ilkeä, vaan yritän ihan raadollisesti pohtia asioita nyt kun omalla pojalla on epäily oppimisvaikeuksista, hienomooriikan kömpelyyttä ja hahmotusongelmia. Rakas lapsi hän on yhä, mutta tässä on paljon surutyötä tehtävänä vanhempana. Jos joku diagnoosi saadaan, en siitä ainakaan ylpeä ole, vaan kyllä sitä asiaa lähdetään purkamaan aika syvällisesti eikä murhe aiheesta varmaan poistu koskaan.